Naisten matkassa Sinebrychoffin taidemuseoon

Miksi ulkomaille?

Suomen taide-elämä oli vielä 1800-luvun alkupuoliskolla järjestäytymätöntä, sillä maassa ei ollut taidekoulutusta, museoita tai taidekriitikkoja. Opetusta saadakseen oli matkustettava ulkomaille ja lähin kohde oli Tukholma – vain harvat taiteilijat matkustivat valtakunnan pääkaupunkiin Pietariin. Tukholmasta matka jatkui Kööpenhaminan kautta Saksaan, missä suosittuja kohteita olivat Dresden, Düsseldorf ja München sekä vuosisadan lopussa myös Berliini. Saksasta matka jatkui joko Ranskaan, Italiaan tai Englantiin. Ranskassa taiteilijoita kiehtoivat Pariisin ohella myös rannikkoseudut, kuten Bretagne ja Normandia sekä Etelä-Ranska. Italiassa matkareitti kulki Venetsian tai Milanon kautta Firenzeen, Roomaan ja Napoliin. Englannissa houkutteli lähinnä Lontoo ja etelärannikolla sijaitseva St. Ives.

Etenkin brittiläisen aristokratian 1700-luvulla harrastamat suuret Euroopan kiertomatkat eli grand tourit levisivät myös Suomeen 1800-luvulla, minkä seurauksena kulttuurimatkailu yleistyi. Tämän esimerkin innostamina säätyläisperheiden sekä porvariston jäsenet alkoivat tehdä suuria kiertomatkoja Euroopan merkittäviin taidekaupunkeihin. Matkojen tarkoituksena ei ollut ainoastaan huvi ja nautinto, vaan myös itsensä sivistäminen ja kehittäminen. Yksi tällaisen kulttuurimatkan esikuvista oli saksalaisen Johann Wolfgang von Goethen (1749-1832) vuosina 1786-1788 Italiaan tekemä matka. Goethen matkastaan julkaisema kirja Italian matka palveli myös oppaana. Sen lisäksi taiteilijat käyttivät apunaan ulkomaisten kustantajien oppaita, joista tunnetuimpia olivat saksalainen Baedeker sekä englantilaiset Murray ja Bradshaw.

1800-luvun alussa Rooma oli Euroopan johtava taidekaupunki, jonne taiteilijat halusivat päästä viimeistelemään koulutustaan. Etelään taiteilijoita houkuttelivat paitsi antiikin rauniot ja museot, myös leuto ilmasto sekä erilainen valo. Vuosisadan puolivälissä suosituin opiskelupaikka oli Düsseldorf, mistä taiteilijat siirtyivät 1860-luvulta lähtien vähitellen Pariisiin. Pariisi oli ehdoton suosikki 1880-luvulla, mutta siellä työskenteleviä taiteilijoita alkoi seuraavalla vuosikymmenellä kiehtoa muun muassa Italian vanha taide, jota oli tarjolla Venetsiassa, Firenzessä sekä Roomassa. Saksan yhdistymisen jälkeen vuonna 1871 Berliinistä muodostui maan taide-elämän keskus ja sen dekadenssi ilmapiiri houkutteli taiteilijoita vuosisadan vaihteessa. Pariisi säilytti kuitenkin johtoasemansa vuosien saatossa pitkälle 1900-luvun puolelle. Usein taiteilijat viettivät talvet ulkomailla ja palasivat kesäksi Suomeen. 

Taiteilijoiden matkojen yleistymisen kannalta oli olennaista, että siirryttäessä 1800-luvulta 1900-luvulle matkustaminen muuttui helpommaksi ja nopeammaksi uusien keksintöjen ansiosta. Rautatieverkosto laajeni entisestään, sähkö- ja dieselveturit korvasivat höyryveturit, höyrylaivoihin vaihdettiin dieselmoottorit.  Myöhemmin autoistuminen ja lentäminen nopeuttivat paikasta toiseen siirtymisestä entisestään. Kehityksen myötä taiteilijat alkoivat matkustaa yhä etäämmälle ja eksoottisempiin paikkoihin. Perinteisten kohteiden rinnalle alkoi nousta uusia maita ja kaupunkeja, vaikkakin Pariisi ja sen vilkas taide-elämä houkuttelivat edelleen taiteilijoita eri puolilta maailmaa. Etenkin 1950-luvulla suomalaistaiteilijoiden yhteydet ulkomaisiin taidekeskuksiin vilkastuivat.

Naisten opiskelumahdollisuudet

Taidetta pidettiin vielä 1800-luvun alun Ruotsissa ja Suomessa säätyläisperheiden naisille sopivana harrastuksena, ei kuitenkaan ammattina. Ylipäätään perheillä täytyi olla varaa kouluttaa tyttäriään sekä kiinnostusta taiteeseen. Tästä johtuen ajan naistaiteilijoista tiedetään hyvin vähän ja niitäkin harvoja, joiden teoksia tunnetaan, pidetään lähinnä amatööreinä. 1800-luvun puolivälissä taiteilijaidentiteetti alkoi vahvistua, samalla kun harrastelijamainen maalaaminen väheni. Vastaavasti taiteilijan ammatin arvostus alkoi lisääntyä ja ammattiin hakeutui yhä enemmän säätyläisperheiden tyttäriä. Koulutuksen myötä naistaiteilijoiden määrä alkoi lisääntyä huomattavasti 1880-luvulta lähtien.

Taiteilijanammattiin suuntautuvista naisista suurin osa oli naimattomia, sillä taiteilijuutta ei pidetty sopivana vaimoille tai äideille. Vain harvat jatkoivat maalaamista naimisiin mentyään, sillä suuri lapsikatras rajoitti tai esti työskentelyn. Monella taiteilijanuran valinneella naisella oli suvussaan esikuvana joku naispuolinen sukulainen, joka oli maalannut tai piirtänyt ja jopa ryhtynyt taiteilijaksi. Myös 1800-luvun tunnetuin naistaiteilija ranskalainen Rosa Bonheur (1822−1899) toimi monelle esikuvana, sillä hän pystyi elättämään itsensä taiteellaan. Vielä 1900-luvun alkupuolellakin taiteilijan uralle ryhtyminen edellytti varakasta perhetaustaa. Vaikka naistaiteilijoiden määrä kasvoi 1900-luvun kuluessa, vielä 1950-luvulla päätoimisten, vapaiden naistaiteilijoiden määrä ei ollut suuri.

Tukholman Kuninkaallinen Taideakatemia oli vuoteen 1864 asti tarkoitettu pääsääntöisesti miehille, joten sitä ennen naisten oli hakeuduttava jonkun miestaiteilijan yksityisoppilaaksi. Taideakatemiaan perustettiin naisosasto vuonna 1864. Tukholman lisäksi ainoastaan Pietarin taideakatemiaan hyväksyttiin naisopiskelijoita 1800-luvulla. Pariisin taideakatemiaan, École des Beaux-Artsiin, ulkomaalaisia opiskelijoita ylipäätään alettiin ottaa vasta vuodesta 1897 lähtien. Pääsääntöisesti virallisten akatemioiden ovet avautuivat naisopiskelijoille vasta 1900-luvulla.

Jotkut naistaitelijat empivät taiteilijanammatin suhteen ja siitä johtuen opiskelivat Tukholmassa myös käsiteollisuuskoulussa eli veistokoulussa. Taide- ja käsiteollisuus tarjosi paremmat mahdollisuudet itsensä elättämiseen. Veistokoulujen opetustarjontaan kuului naisille sopivina pidettyjä aineita, kuten puunveistoa, posliininmaalausta ja ksylografiaa, eli lehtien ja kirjojen kuvittamista. Joidenkin taiteilijaura päättyi kuitenkin lyhyeen, koska he lähtivät liian myöhään opiskelemaan ulkomaille. Monet varhaisista naistaiteilijoista toimivat opettajina tyttökouluissa, sillä vain muutama heistä onnistui elättämään itsensä taiteilijana, jolloin opettaminen takasi varmemman toimeentulon.

Nuorten naisten oli sopimatonta matkustaa ulkomaille yksinään 1800-luvulla, joten he tarvitsivat ”esiliinan” matkalle. Paitsi että matkaseurana saattoi olla sukulainen, naistaiteilijat matkustivat ja asuivat usein yhdessä. Sopivan majapaikan tarjosivat toiset ulkomailla asuvat tuttavaperheet tai pensionaatit, joissa oli jo aiemmin asunut muita suomalaisia. Ulkomailla ollessaan suomalaistaiteilijat yleensä hakeutuivat myös toisten pohjoismaisten taiteilijoiden seuraan. Kanssakäyminen oli helppoa, koska he pystyivät kommunikoimaan ruotsiksi. Vuosisadan vaihteessa naistaiteilijoiden asema alkoi muuttua itsenäisemmäksi.

Taidekoulutus Suomessa

Kun Suomen taide-elämä alkoi järjestäytyä 1800-luvun puolivälissä, oli taustalla Saksassa vuosisadan alussa syntynyt taideyhdistysliike, joka levisi nopeasti myös Pohjoismaihin. Vuonna 1846 perustettiin Helsinkiin Suomen Taideyhdistys, joka perusti oman piirustuskoulunsa kaksi vuotta myöhemmin. Lisäksi Turussa toimi toinen piirustuskoulu.

Taideyhdistyksen piirustuskouluihin hyväksyttiin naisia opiskelijoiksi alusta alkaen, koska niissä ei käytetty varsinaisia alastonmalleja. Koulujen opetus perustui nimensä mukaisesti piirtämiseen. Saadakseen opetusta öljyvärimaalauksessa oli suunnattava ulkomaille opiskelemaan. Vaikka Taideyhdistyksen piirustuskoulussa oli opiskelijoina naisia heti alusta alkaen, suuri osa heistä keskeytti opintonsa vielä 1870-luvulla. 

Merkittävä muutos Suomen taidekoulutuksessa tapahtui 1872, kun taidemaalari Adolf von Becker perusti yksityisen taidekoulun Helsinkiin. Sen esikuvana olivat ranskalaiset yksityisakatemiat, joihin Becker oli tutustunut oleskellessaan Pariisissa.  Beckerin akatemiassa naisille oli oma ryhmä, jossa sai opetusta myös öljyvärimaalauksessa.

Matkustamisen kannalta oli olennaista myös opintojen rahoitus. Taideyhdistys alkoi palkita lupaavia taiteilijakykyjä jakamalla dukaattipalkintoja vuodesta 1858 lähtien. Niistä suurin osa meni naisille viiden ensimmäisen vuoden aikana. Taideyhdistys myönsi myös erilaisia apurahoja ja matka-apurahoja. Yksi suurimmista oli nk. Hovingin stipendi, jonka perusti viipurilainen liikemies ja taiteensuosija Victor Hoving. Myös viranomaiset ymmärsivät taiteen merkityksen kansallisen itsetunnon kohottajana ja senaatti alkoi jakaa apurahoja vuonna 1863.

Kevään oheisohjelmat:

Opastus 2.4.2014 klo 18 FM, DKK Anne-Maria Pennonen: näyttelykierros kuraattorin opastuksella

Luento 9.4.2014 klo 18 FT Riitta Konttinen: Taiteilijattarien välinen toveruus ja matkat

Luento 23.4.2014 klo 18 FT Anna-Maria von Bonsdorff: Hopeinen taivas ‒ Bretagne ja ulkoilmamaalaus

Luento 7.5.2014 klo 18 FM Virve Heininen: Taiteilijoiden matkoista Italiassa

Sophien suojattu elämä. Kertomuskonsertti 1800-luvun nuottikirjasta ja porvarisnaisen unelmista

Anna Kortelainen – kertoja, Reetta Ristimäki – laulu ja Lotta Emanuelsson ‒ piano

Esitykset: 30.3., 13.4. ja 11.5. klo 15-16. Pääsymaksu: 20 €.

Luento 18.5.2014 klo 13: Konservaattori Lassi Koivunen kertoo Ditzingerin lipaston konservoinnista.

Vapaa pääsy museoon klo 10-17.

Lisätietoja:

Näyttelyn kuraattori: FM, DKK Anne-Maria Pennonen, p. 0294500 272, Anne-Maria.Pennonen@ateneum.fi

Intendentti Claudia de Brün, p. 0294500 461, claudia.debrun@siff.fi

Lehdistömateriaali: markkinointisuunnittelija Eija Pekkanen, p. 0294500 462, Eija.Pekkanen@siff.fi.

Lehdistökuvat: http://press.sinebrychoffintaidemuseo.fi/

Pääsy: 10 / 8 euroa, alle 18-v. maksutta. Yhteislippu Sinebrychoffin ja Ateneumin näyttelyihin: 18/16 €

Yleisöopastukset: suomeksi lauantaisin klo 14, ruotsiksi kuukauden ensimmäinen lauantai klo 13

Tilatut opastukset: ma–pe klo 9–15 p. 0294 500 500 tai sähköpostilla: varaukset@)kansallisgalleria.fi

Avoinna:  ti, pe 10‒18.  ke, to 10‒20.  la, su 10‒17,  maanantaisin suljettu.

Yhteistyössä: Ateneumin taidemuseo  Gloria  Glorian Antiikki

Kuva: Museokuva

Maria Wiik(1853-1928): Kirkossa, 1884.

Ateneumin taidemuseo. Suomen Kansallisgalleria.