Markku Soikkeli: Kuinka esitellä tuntematon klassikko

(Kirjoitus on julkaistu Kustantamon kuulumisia -blogissa tänään 13.10.)
 

Mukavin paikka mainostaa kirjojaan on Tampereen Sorsapuiston vilttikirppis. Ainakin tämän kesän säillä. Kirjallisuutta harrastavat ihmiset pysähtyivät mielellään juttelemaan, varsinkin kun mainitsi olevansa itsekin kirjailija. Aniharva tietenkään osti mistään, mutta kirjaharrastuksen moninaisuus kävi hyvin esille. Eräskin asiakas siteerasi ulkomuistista pitkät pätkät sotamies Švejkiä ja suositteli vastaavaa venäläistä teosta, Vladimir Voinovitšin romaania. Klassikkoa josta en ollut koskaan kuullutkaan.

Mainostaessani Alfred Hitchcock -teosta monikin hoksasi kysyä, mikä on mielestäni paras ohjaajan elokuvista. Itsevarma vastaukseni, Epäilyksen varjo, sai kysyjän perääntymään. Satunnaisen sohvaperunan kannalta kyse oli tuntemattomasta klassikosta. Parempi oli siirtää puhe taiteenalan nykyiseen alennustilaan. Niinhän tein itsekin, kun puhe oli ollut minulle tuntemattomasta Voinovitšista.

”Tuntematon klassikko” on käytännössä kuollut klassikko. Se on aito paradoksi, jonka ratkaisemiseksi taiteesta kirjoittava tietokirjailija kamppailee toistuvasti. Enimmäkseen ilokseen. 

Luova tietokirjoittaminen on löytämistä

Fiktio on keksimistä, luova tietokirjoittaminen löytämistä. Oman näkökulman keksiminen on useinkin kiinni siitä, että löytää vähän käsitellyn ison aiheen ja rajaa siitä itselleen sopivan kapean viipaleen. 

Suomen pienessä kielialueessa on se kirous ja etuus, että valtava määrä ulkomaista kirjatietämystä odottaa edelleen löytäjäänsä ja kääntäjäänsä. Esimerkiksi Hitchcockista on suomeksi ollut saatavilla päteviä elämäkertoja, muttei yhtään yleistajuista esittelyä Psykosta tai Vertigosta, jotka tulevat televisiostakin jatkuvina uusintoina. 

Akateemisen tutkimuksen kannalta Hitchcock on ehtymättömän laaja aihe, maailmalla kirjoja hänen elokuvistaan ilmestyy jatkuvasti. Minun osuudekseni jäi etsiä ja löytää niitä tulkintoja, jotka vetoavat oivallustensa käytännöllisyydessä ja selkeydessä. Akateemisesta analyysistä kannattaa valita sellaisia osuuksia, jotka voi varmasti selittää suomeksi yleistajuisesti.

Tällaista valikointia varten joutuu toki kahlaamaan melkoisen määrän teoksia. Ajankäyttöön on asennoiduttava niin kuin kultahippuja etsisi. Ajankäyttäjinä tietokirjailijat ovatkin omaa luokkaansa. Järjestötapaamisissa ikäiseni kuusikymppinen on nuorimmasta päästä.

Mitä kauemmaksi pääsee omista tutkijavuosistaan, sitä enemmän epäilee akateemista asiantuntijuutta. Lukijansa puolesta epäileminen ei kuitenkaan tarkoita sen kummempaa kuin että osaa siivilöidä pois teoriajargonin ja tarkistaa, vastaako tutkimuksen väite omaa valistunutta arviota. Kun käyttää sohvapöytää läppärinsä alustana, on helppo kohottaa katse välillä tekstinsä ylitse kohti televisiossa pyörivää Hitchcock-elokuvaa ja tarkistaa missä mennään. Sohvalla kirjoittaessa ajankulkukin mukavasti hidastuu. Selkävaivat hoidetaan projektien välissä.

Kulttiklassikot ja oppikirjaklassikot

Oppikirjoissa ja teoriateksteissä klassikko on synonyymi teokselle, josta on sallittua puhua vain asiantuntijoiden sitaateilla. Silti klassikkous taiteen laatuna elää ja kukoistaa 2000-luvullakin. Mediapuheessa mikä tahansa voi olla taiteen arvoteokseen rinnastuva ilmiö. Sanna Marinin koronapuheesta sämplättyä hiphop-biisiä juhlittiin vuonna 2020 ”välittömänä klassikkona”.

Alalajien harrastajat suojelevat suosikkiteoksiaan joutumasta taiteen kaanoniin julistamalla ne ”kulttiklassikoiksi”. Näin harrastajat luovat omaa kaanoniaan, arvoteosten joukkoa, jossa he esiintyvät toistensa maineen vahvistavina asiatuntijoina. Esimerkiksi vuonna 1992 julkaistu tietokirja kauhukulttuurista, Verikekkerit, on itsessään jo kulttiklassikko. Kirjan julkaisu osui juuri siihen hetkeen, kun kauhukirjallisuus ja -elokuvat levisivät alakulttuurin sisältä kuluttajamassojen suosioon.

Tietokirjailija ei pääse yhtään helpommalla, vaikka keskittyisi vain kanonisoituihin klassikoihin, taideteoksiin, jotka varmasti mainitaan oppikirjoissa. Olin kerran mukana lukion oppikirjaprojektissa ja tiedän, että sillä puolella klassikon esittely vaatii useampia editointeja kuin kustantamossakaan riittää käsiä. Miten selittää 15-vuotiaalle, että Joycen Odysseus on kuin kirjallista kubismia tai saada hänet ylipäänsä avaamaan Kalevalan kaltainen museoesine? 

Oppitunnilla käytettävät ratkaisut voivat olla pedagogisesti hyvinkin nokkelia, kuten romaanin henkilöhahmojen tulkitseminen osana roolipeliä. Vaikka oppikirjan tekijä voi antaa osaltaan vinkkejä ja harjoituksia klassikon tuntikäsittelyyn, ei se vähennä hänen haastettaan yleissivistyksen välittäjänä. Oppikirja on tarkoitettu myös tietokirjaksi, joka auttaa paitsi säilyttämään klassikon merkityksiä myös ymmärtämään niitä oman aikansa kannalta. 

Huumorin varjolla pääsee tietysti pitkälle, mutta on oltava pomminvarma itsetunto uskaltaakseen vitsailla samalla aallonpituudella kuin teinilukijat. Maria Laakson Taltuta klassikko! -oppaat ovat tällaisia rohkaisevia poikkeuksia, esimerkkejä siitä, että klassikotkin voi saada näyttämään coolilta. Samanlainen lisäarvo pitäisi pystyä löytämään aikuisten tietokirjoihin. Klassikko on elävä vasta kun siitä on pakottavaa puhua muillekin lukijoille.