Sirkka Knuutila: Joulu ei ole päivämäärä

(Kirjoitus on julkaistu Kustantamon kuulumisia -blogissa 1.12.2023.)

Joulu ei ole päivämäärä. Se on mielentila. Tämän amerikkalaisen kirjailijan, Mary Ellen Chasen ajatuksen allekirjoitan. Kun avaan työhuoneeni oven, vastassani ovat Rosmariini-sarjan kirjoista karanneet tyypit; tontut, lumiukko, noita, noitapoika, pyrykuningatar ja pyrypoika. Kirjahyllyn yhden lokerikon täyttää lumessa kylpevä asetelma Rosmariinin kodin pihapiiristä. Kesät talvet työhuoneessani on joulu.

Kun kirjoitusputki on päällä, Rosmariini istuu työpöydälläni tarkkailen tekemisiäni. Työpäivän päätteeksi asetan hänet nököttämään näppäimistölle, ja seuraavana aamuna tulessani työhuoneeseen, Rosmariini kysyy: ”Mitä alettaisiin?” Ja siitä se sitten lähtee – uusi seikkailu.

Tarinoissani seikkailevat hahmot näpertelin jo kymmenen vuotta sitten nukeiksi, sillä en tuohon aikaan näppärä käsistäni, joten hahmojen luominen nukeiksi tuntui luontevalta. Suureksi riemukseni olen sittemmin löytänyt tarinoilleni kustantajan ja sitä kautta kuvittajan, superlahjakkaan Olga Badulinan. Nyt nukkehahmojeni kanssa voimme keskittyä vain höpöttelemään niitä näitä ja keksiä koko ajan uusia seikkailuja, jotka Olga sitten visualisoi. Hän onkin kuvittanut Rosmariinin seikkailut jo kolmeen kirjaan toinen toistaan huikeammin taideteoksin.

Joulu on kiehtonut minua aina. Niin pitkälle lapsuuteen, kun muistini mukana pääsen, joulu ponnahtaa sieltä esiin. Muistan tunnelman, muistan tuoksut, kepposet, kujeilut ja loputtoman pitkältä tuntuvan odotuksen. Joulun vetovoimassa ja vahvassa vaikutuksessa minuun lienee yksi syy sille, miksi aikoinani rupesin omille lapsilleni kertoilemaan tarinoita tonttutyttö Rosmariinista. Halusin tarinoillani lyhentää, tai tehdä edes vähän mukavammaksi lasten pitkältä tuntuvan joulun odotuksen. Rosmariini oli mukana muutenkin lastemme joulun odotuksessa. Tonttutyttö hiippaili yöaikaan kodissamme, ja joka aamu joulukalenterista lapset löysivät Rosmariinin yöllä tuoman kirjeen ja pienen lahjan, yleensä karkin. Vähänkö lapset ihmettelivät, miten Rosmariini saattoi tietää, että jommankumman piti pikkuisen tsempata läksyjen tai jonkun muun arkipäiväisen asian kanssa. Ja miksipä ei Rosmariinini olisi lähetellyt kirjeitä lapsille. Maailmankaikkeuden ehkä yksi mahtavimmista fantasiakirjailijoista, J. R. R. Tolkien kirjoitti ja kuvitti joka joulu yli 20 vuoden ajan kirjeen Joulupukilta omille lapsilleen. Tolkienin ”Kirjeitä Joulupukilta” -teokseen on koottu osa näistä kirjeistä. Ne ovat ihania. Mutta Rosmariinin ja minun tehtäväni on oikaista niissä esiintyvä väärinkäsitys. Se että Joulupukki muka asuisi Pohjoisnavalla. Ei tietenkään, vaan Korvatunturilla, Suomessa!

Omassa lapsuudessani 50-luvulla, pienessä kylässä itärajan tuntumassa viisilapsisen evakkoperheen elämä oli varsin vaatimatonta. Mietin usein, miten äiti ja isä – erityisesti äiti, pystyivät silti taikomaan meille ihanan joulun ja tunnelman? Koti pestiin ja puunattiin. Tuvan uunista tulvahti tuoksut, milloin pipareista, milloin tortuista, milloin pullasta ja piirakoista. Vähäiset joulukoristeet aseteltiin esille. Suuren juhlan kunniaksi pienen mökkimme tuvan ja kammarin lisäksi avattiin ovi peräkammariin, joka muuten talvikuukausina pidettiin suljettuna ja kylmänä. Muistan, kuinka äiti asetteli peräkammarin pöydälle kauniin, jouluisen kaitaliinan. Seitinohueen kankaaseen oli taidokkaasti kirjottu punainen viisihaarainen kynttilänjalka ja mistelin ja havun oksia. Äiti silitteli liinaa haikeana silmissään kauniin muiston nostattamat kaihon kyyneleet ja muisti joka joulu kertoa, että hän oli ostanut sen Viipurista 30-luvulla hänen ja isän ensimmäiseksi yhteiseksi jouluksi. Minulla on tuo liina edelleen tallessa.

Mistä se joulu silloin syntyi ja mitä se oikein oli? Yritettiinkö toteuttaa sitä mielikuvaa, jota joululaulut loivat? ”Arkihuolesi kaikki heitä”, ”kun maas on hanki”, ”no onkos tullut kesä”, ”reippahasti käypi askeleet”, ”ja niin joulu joutui jo taas Pohjolaan”. Olin innokas rallattelija ja osasin kaikki laulut ulkoa. Erityisesti pidin laulusta, jossa soihtujen sammuttua tonttuveitikat hiipivät alta sillan pitämään lystiä ihmisten tupaan. Mielikuvitukseni auttoi näkemään vilahduksia noista veijareista, ja jouluun liittyvä salaperäisyys kasvoi kasvamistaan.

Osasin tosiaan rallatella joululauluja, mutta enhän minä pieni pyryharakka niitä sanoja niin kovin paljon ehtinyt miettiä, enkä edes kaikkia ymmärtänyt. Mutta sitten yhtenä jouluna yhden laulun sanoma jysähti tajuntaani ja sain minut lohduttoman surun valtaan. Perheemme isot tytöt olivat minua huomattavasti vanhempia ja osasivat oikeasti laulaa – oikein stemmoissa. Niinpä he kynttilöiden valossa, peräkammarin sohvalla suloäänin lauloivat: Tuikkikaa oi joulun tähtöset, kilpaa lasten tähtisilmäin kanssa, kertokaatte joulun satua, yhtä uutta, yhtä ihanaa...” Ensimmäinen ja toinen säkeistö kuulostivat ihanilta, silmät loistaen kuuntelin, mutta sitten se kolmas: ”Kerran loppuun joulun satu saa, suru säveliä sumentaapi, kerran silmän täyttää kyyneleet, virtaa vuolahina tuskan veet”. Kuinka kamalalta se kuulostikaan! Kysymykset pyörivät pienen tytön päässä. Mikä hirvittävä asia lopettaa kerran joulun sadun? Äiti tai isä kuolee? Tulee sota? Minä sairastun polioon? Mikä niin suuri onnettomuus tapahtuu, että virtaa vuolahina tuskan veet? Sen joululaulun sanomasta toipumiseen tarvittiin lohduttajiksi isosiskojen lisäksi äiti ja isäkin. Silti jotain meni rikki.

Voin vain kuvitella, minkä painolastin alla pieni ihminen omassa arjessaan ja joulun odottamisessa on tänä päivänä, tänä aikana. Minun unelmani on pienen Rosmariinin avulla auttaa lapsia heittämään arkihuolet edes hetkeksi ja siirtymään lempeään mielikuvitusmaailmaan, jossa edelleen on puhdasta lunta, välittämistä, ystävyyttä, rakkautta, hellyyttä ja hyvää tahtoa. Ja seikkailuja, jotka nekin päättyvät hyvin. Ihan kaikille rauhaisaa joulunaikaa, iloa, valoa ja toivoa paremmasta!

Sirkka Knuutila ja Rosmariini