Keskustan puheenjohtaja Annika Saarikon poliittinen katsaus Keskustan puoluekokouksessa 15.6.2024

Hyvät aatesisaret ja aateveljet,
Puoluekokousväki – ystävät!

Kaikki tiet vievät jonnekin. Ja joskus tiet risteävät.

Tänään tiellä tulimme toisiamme vastaan.

Kiitos kun tulit.

Olen edessänne puhumassa viimeistä kertaa tämän hienon puolueen puheenjohtajana. Risteyksessä.
Viime vuosien yksi hienoimmista kirjoista on Tommi Kinnusen Neljäntien risteys. Kirja kertoo monen sukupolven mittaisen suomalaisen sukutarinan.

Neljäntien risteys on oikeasti yhä olemassa, kirjailijan synnyinseudulla Kuusamossa. Kaikki paikalliset siellä vaarojen maisemissa tuntevat risteyksen. Yksi tie vie Ouluun, yksi Lopottiin. Yksi rantaan, yksi kirkkoon.

Minne tiet vievät tästä Keskustan risteyksessä?

Meidän risteyksessä on kai yksi tie vie vasemmalle, yksi oikealle. Yksi menneeseen, yksi tulevaan.

Minkä tien valitsemme? Vai olisiko sittenkin viisasta toviksi pysähtyä ja katsella ympärilleen ennen kuin jatkaa matkaa. Vapaan kansan suoralta tieltä, keskeltä näkee kauas.

Hyvät ystävät,

Erilaiset kriisit kotimaassa ja maailmalla tuottavat epävarmuutta. Viime vuosien korona ja eurooppalaisen sodan aika ovat olleet tästä aikamoinen oppikoulu. Olen saanut johtaa Keskustaa ajassa, joka on ollut monin tavoin poikkeuksellinen. Se on kysynyt jokaiselta suomalaiselta paljon henkistä kanttia ja iskunkestävyyttä.
Tällaisissa tilanteissa ihmisyhteisöillä on valitettavasti taipumus hakea vaikeisiin kysymyksiin helppoja vastauksia – vaikka nämä vastaukset eivät olisi tottakaan. Olisi vaan niin paljon mukavampaa kun maailma olisi selkeä, ennustettava – ja vähän sellainen kuin ennenkin.

Näin ei kuitenkaan ole. Keskustalaisten on nojattava tietoon ja syvään ymmärrykseen silloinkin kun ne tuntuvat olevan kateissa. Realismin kello kilkattaa.

On olemassa historian tienristeyksiä. Niistä aletaan puhua aikana ennen ja jälkeen. Vanhat lainalaisuudet murtuvat. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on sellainen risteys meille ja koko Euroopalle. On aika sitä ennen ja jälkeen.
Toisaalta epävarman ja turvallisuutta horjuttavan tilanteen keskellä on risteyksessä hyvä maadoittua katsomalla hetkeksi tiellä taaksepäin. Se luo perspektiiviä.

Silmiini osui Esko Ahon hallituksen 1990-luvun alussa tilaama viisaiden pohdinta Kansakunnan henkisestä tilasta synkimpien lamavuosien keskellä, Neuvostoliiton romahduksen jälkeen. Tuolloin valtavan moni ihminen voi huonosti ja tunnelma oli synkkä. Raportin tehtävä oli varmasti myös luoda toivoa kohti tulevaa. Ennusmerkit olivat heikot. Siinä kirjoitettiin viisaasti: ”Todellisuus on aina yhdistelmä pakottavista olosuhteista ja valituista ratkaisuista.”
Ja ajatelkaa miten hätkähdyttävän nopeasti Suomi nousi! Seuraavalla vuosikymmenellä talouskasvumme kipusi huimaan nousuun, työtä oli tarjolla runsaasti, peruskoulumme mitattiin maailman parhaaksi ja EU tarjosi mahdollisuuksia niin viennille kuin vapaalle liikkumiselle.

Kerron tämän kaiken siksi, että ei se silloin tapahtunut sattumalta. Oli pakottavia olosuhteita, mutta myös päättäjillä näky paremmasta tulevaisuudesta ja kyky sovittaa näkemykset yhteen. Suomi toimi.

Tulevaisuuden toivo on jokaisessa ajassa valinta, joka pitää erikseen tehdä. Se pitää valita uudelleen joka päivä. On valinta, seisooko politiikassa pelottelun puolella ja synkimmässä sateessa ilman sateenvarjoa. Vai jaksammeko kertoa yhä uudelleen sen, että lopulta Suomi ja suomalaiset selviävät aina, menestyvätkin.

Hyvät kuulijat,

Mikä on Keskustan tärkein tehtävä? Se on luottamusyhteiskunta. Sen vaaliminen, uudistaminen ja rakentaminen.
Haastoin eilisessä puheessani suurta valtaa pitävää pääministeripuoluetta Kokoomusta. Se on voimassa tänäänkin. Työtä ja yrittäjyyttä tuemme molemmat, mutta politiikan pitää olla myös oikeudenmukaista ja eri puolille maata reilua.

Kovan oikeiston hallitus tarjoaa hallituksen kamareista nyt vain loputonta puhetta talouden kurimuksesta. Samalla mieleeni hiipii, että erityisesti perussuomalaisten hallitusvastuussa rahan vähyys on hyvä sumuverho oman, todellisen ideologian toteuttamiselle. Eurojen vähyydellä perustellaan sellaistakin, mitä halutaan tehdä oman maailmankuvan nimissä. Hyvinvointiyhteiskunta ja sen syvä solidaarisuus joutaa mennä, tilanne kärrätään yövartijavaltio, joka vastaa vain minimistä. Sellaisesta, mitä kutsutaan kovaksi turvallisuudesta poliisista armeijaan.
Sellaisessa Suomessa ei tarvita kolmannen sektorin järjestöjä ja sellaisessa yhteiskunnassa hyväksytään, että on meitä ja heitä. On parempia ja ahkerampia ihmisiä ja sitten joku rupusakki jossain. Se on sellainen kova maailmankuva, jossa järjellä ratkotaan kaikki, katsotaan vain mitä excelissä viivan alle jää ja jossa empatia ja sympatia kuuluu korkeintaan vain päiväkodin aikuisten toimenkuvaan lapsen haavaan puhaltaessa.

Minulle empatia on politiikkaa koossa pitävä käyttövoima.

Sen sijaan yövartijoiden ajattelussa karnevalisoidaan kaikki se, mitä päättäjät tähän asti ovat pitäneet ikävänä velvollisuutena ja halunneet yrittää perustella silmiin katsoen, miksi taloudessa on pakko kiristää vyötä.
Sellaisessa Suomessa näytetään uskovan, että osaton, syrjäytetty tai heikko virkoaa sillä, kun häntä vaan hiukan kepittää. Ja perään heitetään nälvivä tokaisu siitä, että jos on pätkääkään näistä ihmisistä huolissaan, taitaa olla vasemmistolainen.

Ja tähän pysähdyn: ei se, että kannattaa ihmisyyden jakamatonta arvoa, ihmisten samanarvoisuutta, oikeutta tasa-arvoisiin mahdollisuuksiin tai hyvinvointiyhteiskuntaa ole mitään vasemmistolaisuutta. Se on ystävät hyvät suomalaisuutta. Taitavaa taloudenpidon ja sosiaalipolitiikkaa yhdistämistä, pohjoismaista yhteiskuntamallia. Sitä maailmalla ihaillaan ja sen tulokset ovat kiistattomia.

Oma häpeämme on, jos emme osaa tätä uudistaa ja keskustella auki, mihin valtion tarjoamat palvelut rajataan. Totta kai niitä on pakko rajata. Valita tärkeimmät. Mutta eri asia on, millä tyylillä ja motiiveilla se tehdään.

Ehkä on liian vaikea mielikuvitella todeksi, mihin tämä politiikka johtaa. Ei katujen turvattomuus parane vain poliiseja lisäämällä eikä hoitajia saada sairaaloihin lisää jos samalla rajaa työperäistä maahanmuuttoa. Eikä työntekijät tyydy osaansa alamaisina vain siksi, että maahan tuli hallitus, joka ei enää halunnut kannatella sopimusyhteiskuntaa.
Se, että ihmisiä työnnetään osattomuuteen, johtaa meidät maaksi, jossa hyväosaiset rakentavat muurit ja vartijat ympärilleen. Perusteluksi riittää se, että kaikki on maahanmuuttajien syytä.

Minun elinaikanani Suomessa ei ole tosissaan romutettu ideaa hyvinvointiyhteiskunnasta koskaan näin perusteellisesti. Railona repeää myös alueiden välillä nyt liikaa. Ja siksi se kannattaa pysäyttää ajoissa. Keskustan pitää pysäyttää se.

Tämä pakkopuhe ja hyvinvointiyhteiskunnan alasajon pyrkimys saattaa johtaa juurensa siihen, että koko 2000-luku on keskitytty puhumaan yhteiskuntamallimme tuottamista oikeuksista, ei juurikaan velvollisuuksista. Se on kohtalokas virhe ja synnyttää kiukkua. Mitä minun verovaroilla täällä oikein puuhataan? Mitä minä tästä hyödyn? Kun todellisuudet erkanevat, yhteisen luottamusyhteiskunnan kannattelulta pettää pohja.

Yksi virhe on, että olemme rakentaneet asiakasyhteiskunnan, joka keskittyy paljon vain oikeuksiin. Se helposti hukuttaa oleellisimman – sen että hyvinvointiyhteiskunta vaatii toteutuakseen työtä, yrittäjyyttä ja rahaa. Vastuuta, jolla vapautta lunastetaan.

Toinen ongelma on, että olemme lapsellisesti uskoneet siihen, että lisäämällä sääntelyä, normeja, mitoituksia ja kaavoja asiat muuttuvat paremmaksi vaikkapa julkisissa palveluissa. Tämä ajattelu pitää murtaa. Valtaa pitää antaa mahdollisimman paljon alueille, ihmistä lähelle. Siellä asiat tiedetään parhaiten.

Hyvät kuulijat,

On siis yhtä aikaa totta sekä se, että meillä on aineellisen pääoman puutetta, mutta myös henkisen pääoman puutetta. Ei kumpikaan valehtele, ei oikeisto eikä vasemmisto tilannekuvassaan. Suomen talous on kestämättömällä pohjalla, koska taloutemme ei kasva, väki ikääntyy ja menot ovat paljon suuremmat kuin tulot. On ihan totta, että Suomessa pitää olla tilaa menestykselle. Maa tarvitsee investointeja ja yrittäjiä. Keskusta sanoo tälle kaikille kyllä.
Ja tämän kaiken kanssa samaan aikaan ihmisten kokemus yhteisen Suomen ideasta ohenee. Luottamus esimerkiksi terveyspalveluihin on laskenut suuresti Orpon hallituksen aikana. Kaikkiaan leikkaukset jättävät jäljen, josta osa jää märkiviksi haavoiksi. Se vain on tosiasia.

Tämän kaiken yhdistämiseen tarvitaan Suomen Keskustaa. Me keskellä olevana, koko Suomen tuntevana tavallisten ihmisten puolueena ymmärrämme, että molemmat asiat ovat yhtä aikaa totta. Me emme tyydy kovan oikeiston lailla perustelemaan kaikkea rahalla, vaan ymmärrämme, että yhteiskunnan vielä suurempi pääoma on se luottamus, joka syntyy toistemme välillä.

Inhimillinen pääoma eli sivistys ja luottamus instituutioihin kuten oikeuslaitokseen, mediaan ja virkamiehiin on mielestäni vaalittava aarre. Ja kaikki tämä arjessa tarkoittaa vaikkapa luottamusta naapuriin, halua osallistua vapaaehtoistyöhön tai kaikkineen kykyämme sietää erilaisuutta.

Ystävät,

Suomen idea ei ole vain selviytyä eikä menestyä. Suomen idea on olla yhteinen Suomi. Se ei koske vain ihmisiä, vaan myös alueita. Historian saatossa tässä maassa on löydetty yhteisiä projekteja – nyt tuntuu että vain kovan turvallisuuden ja puolustuksen äärellä osaamme enää rakentaa yhteistä. Meillä on ollut sopimisen taitoa ja jaloa eetosta isänmaan yhteiseksi asiaksi. Eihän se ole kadonnut? Ratkottavana on ilmastonmuutoksen vakava haaste lasten ja nuorten tulevaisuuden vuoksi. Samalla koko elinpiiriä muokkaa tekoälyn mahdollisuudet, joiden perässä kannattaa pystyä. Kasvavat mielenterveyden ongelmat. Suomen varautuminen ja huoltovarmuus. Kotimainen energia ja ruoka. Puhumattakaan välttämättömästä talouskasvun tarpeesta ja toisaalta hyvinvointipalveluiden turvaamisesta.
Tolkun suomalaiset odottavat tekoja, suuntaa Suomelle.

Tällä kaikella haastan samalla myös muita perinteisiä, Suomen hyvinvointia rakentaneita puolueita, Keskustan ohella sosialidemokraatteja ja kokoomusta. Tulkaa äärilaitojen nurkista kohti Keskustaa. Siellä te olette ennen olleetkin. Se tekisi Suomelle hyvää. Jos eteen tulevat vieläkin vakavammat ajat, juuri meidän kolmen on kyettävä yhteistyöhön.
Ollaan siis aikuisia huoneessa ja lopetetaan uskomasta, että politiikan on pakko muuttua someviestin mittaiseksi mölinäksi ja pikavoittojen lunastukseksi päivittäispainissa.

Kestävän maan rakentaminen edellyttää puolitiehen vastaan tulemista. Suomi kysyy meiltä kuin treffi-illan päätteeksi: meille, teille vai eri teille?

Hyvät ystävät,

Luottamusyhteiskunta on tienhaarassa. Jotta se voidaan pelastaa, on laitettava kuntoon vähintään kaksi tärkeintä asiaa. Se, miten monta lasta syntyy ja toisaalta se, miten vanhenemme, ratkaisee Suomen suunnan. Murros on syvä, se on käynnissä ja me emme ole olleet siihen tarpeeksi valmiita.

Sivistysvaltio mittaa itseään sillä,

Miten se pitää huolta iäkkäämmistään ja onko ikääntyminen ihmisarvoista?

Sekä:

Joutuvatko sen lapset kantamaan aikuisten murheita arjessaan ja onko jokainen lapsi asuinpaikastaan ja taustastaan riippumatta meille yhä yhtä arvokas?

Näihin kysymyksiin Keskusta haluaa vastata.

Hyvä kokousväki,

Näinä aikoina koulujen päättäjäisiä on vietetty eri puolilla maailmaa. Ystäväni lähetti sydäntä läikäyttävän kuvan. Tummatukkainen tyttö, ylpeä äiti vierellään oli toisesta todellisuudesta; köyhästä maasta, köyhän perheen lapsesta, jossa pienituloisen äidin vaatimattomat palkkarahat oli käytetty lapsen kouluttamiseen. Äiti eli erossa lapsestaan, hän asui pitkiä aikoja toisessa maassa tienaamassa kotiapulaisena rahaa, jotta haave tyttären paremmasta elämästä voisi toteutua.

Samanlaiseen uskoon koulutuksen voimasta on rakentunut Suomen tarina. Haluan, että Keskustaliike tekee työtä sen hyväksi, että jokainen ihminen saa kasvaa täyteen mittaansa. Peruskoulun idea on nerokas eikä se ole kuollut.
Mutta tänään peruskoulu on monien muutosvoimien keskellä. Puutun niistä tässä vain yhteen ja ehkä vääjäämättömimpään: oppilasmääriin ja sen vaikutuksiin. Peruskoulussa olevien lasten määrä putoaa 80.000:lla vuoteen 2030 mennessä.

Mitä se tarkoittaa? Se on 4000 täyttymätöntä luokkahuonetta lähivuosien kuluessa. Neljä tuhatta. Kyseessä on peruskoulun historian suurin oppilasmäärän muutos, joka koskettaa kaikkia kuntia sekä maaseudulla että kaupungeissa. Suunnilleen joka kolmannessa kunnassa koulun aloittaa tämän vuosikymmenen lopulla alle 20 lasta.
Ja silti: vaikka lapsia syntyisi vain se 20, hekin ovat yhtä arvokkaita. Jokaisella heillä on oikeus hyvään opintiehen ja mahdollisuuteen ihmisenä kasvuun.

Mitä siis pitäisi tehdä.

Ensinnäkin: Lasten määrä kouluissa ei suoraan muutu, vaikka kuntarajat muuttuisivat. Paluu pakkopuheisiin kuntien yhdistämisestä ei tätä ongelmaa ratkaise. Maantiede ei muutu. Ja sen kaiken keskittäjät unohtavat.
Toisekseen, oppilasmäärien vähetessä tarvitsemme nopeasti uudenlaisia tapoja tuoda oppia ja opettajia oppilaiden luo. Tässä etäopetuksen mahdollistaminen opetustarjontaa täydentämään on välttämätöntä. Nyt laissa on liikaa esteitä.

Eikä tämä koske vain pitkien etäisyyksien Suomea, vaan sen edessä ollaan myös monissa suurissa kaupungeissa. Niissä omat murheensa tuovat muun muassa tarve maahan muuttaneiden ja vieraskielisten opetuksen tarjonnasta huolehtimiseen.

Kolmanneksi, tarvitaan kuntien paljon nykyistä laajempaa yhteistyötä perusopetuksen toteuttamisessa. Ja neljänneksi, pitää rukata rahoituksen mallia niin, että peruskoulun aito saavutettavuus lähipalveluna todella huomioidaan. Tämä koskee myös koulutuksen toista astetta, ammattikoulua ja lähilukioita.
Peruskoulun on oltava jatkossakin laadukas lähipalvelu. Sitä Keskusta puolustaa.

Hyvät keskustalaiset,

Haluan myös, että keskustalaiset rakentavat peruskouluja, joiden henkinen kivijalka kestää. Oikeus opettajuuteen, aikuisten kunnioitus ja kännyköiden käytön tiukasti rajaava koulu ovat tavoitteitamme.

Peilin eteen sopii myös suomalainen vanhemmuus – se ansaitsee kaiken tuen yhteiskunnalta. Näemme liikaa vertailevaa suorituskeskeisyyttä, yksin pärjäämisen eetosta ilman tukiverkkoja ja huolta, jolle ei löydy olkapäätä. Mutta samalla on uskallettava puhua kotien ja vanhempien vastuusta. Kodin ja koulun yhteistyöstä. Jokainen koti on maailman keskipiste.

Emme me ole valtion asiakkaita, jotka tilaavat parempia palveluja lapsilleen. Ei. Me olemme tämän yhteiskunnan rakentajina itse. Olemme yhdessä vastuussa siitä, minkälaiseen maailmaan ja maailmankuvaan lapsemme kasvavat. Ihanne yhdessä kasvattavasta kylästä on liian arvokas romutettavaksi. Keskusta haluaa pitää siitä kiinni.
Hyvät keskustalaiset,

Myös se elämänkaaren toinen pää, ehtoon puolen palvelut ovat remonttia vailla.

Vanheneva Suomi on onnistunut pitämään kiinni eläkelupauksesta. Eläkepommi ei ole räjähtänyt silmille. Sen sijaan olemme yhteiskuntana epäonnistuneet hoivalupauksen lunastamisessa. Siksi juuri nyt se, mitä eniten tarvittaisiin, on työrauha uusille alueille ja rohkeus katsoa kauemmas EU:n tarkkailuluokkapuheen keskeltä. Nyt voi mennä julkisissa palveluissa rikki jotain sellaista, jota on vaikea koskaan enää korjata. Sitä Suomi ei kestä.

Eikä sote-uudistus itsessään ole syy rahapulaan palveluissa. Se on puppua – ja tämän tietää myös pääministeri Orpo syvällä sydämessään vaikka eduskunnan suuressa salissakin on muuta törkeästi väittänyt.

Sosiaali- ja terveyspalvelut ovat vaikeuksissa muun muassa siksi, että maan hallitus leikkaa niistä miljardeja. Valitusosoite tälle lyhytnäköisille saksimiselle on Orpon hallitus. Ja sille Keskusta sanoo: ei käy. Keskusta rakentaa oman talousvaihtoehtonsa samoille valtiovarainministeriön synkille numeroille, mutta toteuttaa sen niin, että sote-palveluista ei tarvitse aitoon tarpeeseen nähden leikata.

Ystävät,

Satatuhatta suomalaista hoitaa päivittäin läheistään, joka asuu oman kodin ulkopuolella. Useimmiten omaa iäkästä vanhempaansa. Se on käytännön apua, kuulumisten vaihtoa, huolta, murhetta ja luopumisen tuskaakin. Puoli miljoonaa suomalaista huolehtii kodin ulkopuolella asuvasta läheisestään viikoittain.

Julkisen vastuun rajat näistä rakkaista ihmisistä lipuvat etäämmälle ilman, että siitä olisi tehty erillistä koko yhteiskuntaa koskevaa päätöstä.
Ihmisille ei ole annettu mahdollisuutta varautua tähän riittävän ajoissa esimerkiksi omalla säästämisellä. Tämä tekee ihmiset pettyneiksi ja vihaisiksi. Yhteiskunta on antanut ymmärtää toista kuin on tämän hetken todellisuus. Miksi maksaa korkeita veroja, jos niille ei saa vastinetta?

Tarvitaan siis keinoja, jolla yhteensovittaa työelämää ja läheisille annettavaa hoivan aikaa.

Nykyään laki mahdollistaa, että työnantajan kanssa voi sopia vapaasta tai lyhennetystä työajasta omaisten hoivaa varten. Viime vaalikauden päätöksillä työntekijä sai oikeuden viiteen vapaapäivään samassa taloudessa asuvan omaisen auttamiseen rajatuissa tilanteissa.

Palkattomalla vapaalla ilman tuloja on kuitenkin vaikea kattaa arjen kuluja. Oikeuksista tulee näin helposti näennäisiä ja harvojen etuoikeuksia. Kaikilla työssäkäyvillä rakas hoivattava läheinen ei myöskään asu saman katon alla.
Olisin valmis viemään tätä ajattelua pidemmälle ja katson esimerkkejä muista Pohjoismaista. Mielestäni Suomessa tulisi alkaa valmistella sairasvakuutuksesta maksettavaa korvausta iäkkäitä läheisiään hoitaville työssäkäyville. Se tulee halvemmaksi kun vanhusten heitteille jätöt tai loputtomat jonot.

Tavoitteena alkuun tulisi olla, että olisi mahdollista saada vuosittain esimerkiksi kymmenen päivää korvattavaa vapaapäivää työstä omaisen hoivaa varten tai vastaava määrä osa-aikaista korvausta. Näin esimerkiksi matalapalkkaisissa töissä olevilla olisi aito mahdollisuus auttaa omaisiaan, kun tarve koittaa. Korvauksen taso ja vapaan yksityiskohdat tulisi ratkaista valmistelussa ottaen huomioon julkisen talouden tilanne sekä eri kokoisten yritysten tarpeet.

Tätä ymmärrystä elämän kokonaisuudesta – työstä ja lähimmäisenvastuusta juuri Keskustan tulee ajaa yhteiskunnassamme.

Hyvä puoluekokousväki,

Puheenjohtajuuden urakan lopulla on niin monia, joita haluaisin kiittää.

Mainitsen nyt teistä vain muutaman.

Kiitos oma perheeni. Olen saanut tehdä työtäni antaumuksellisella tavalla, jonka vain rakkaus, luottamus ja välittäminen kotijoukoilta on voinut todeksi mahdollistaa. Olen saanut olla ehjä ja elää hyvää elämää tämän kaiken keskellä. Tänään Aarni on jalkapalloturnauksessaan, Kaarlo vaarin kanssa metsäretkellä. Erkki ja äitini ovat täällä tänään vierelläni. Kiitos yhteisestä sitoumuksestamme Suomen ja Keskustan hyväksi. Kiitos rakkaudesta ja unelmien jakamisesta, Erkki.

Kiitos puoluejohto, te ystävät, tärkeimmät vastuunkantajat rinnallani. Puoluesihteerit Riikka ja Antti, varapuheenjohtajat Riikka, Petri, Hilkka ja Markus. Ryhmänjohto; Antti, Juha ja Eeva vuosien varrelta. Olen pyrkinyt toimimaan tavalla, jossa jokaisen ääni saisi tulla kuulluksi ja koonnut teidät usein yhteen. Uskon, että hyvä ihmisyys ja rakentava politiikka syntyy vuorovaikutuksessa. Kiitos synkimpien hetkien jakamisesta, kiitos ilosta ja naurusta. Olette lahjakkaita ihmisiä. Kenttämme valitsemia kukin vuorollaan. Kiitos myös Mari ja Juha, joiden ollessa johdossa sain olla Keskustan varapuheenjohtaja. Opin teiltä valtavan paljon.

Ja sitten lopuksi: kiitos teistä jokaiselle. Keskustalaisuudessa minua eniten koskettaa se vahva paikallinen vastuunkanto, jota jokainen teistä täällä edustaa. Keskusta on minulle koko Suomi. Vapaaehtoinen työ oman aatteen hyväksi, oman ehdokkaan puolesta, itsensä likoon laittaminen vaaleissa yhteisen asian puolesta. Tällaisessa notkelmassa liikettä todella testataan – ketkä kärsivällisimmät kestävät kyydissä, luottavat omiin ajatuksiinsa mielipiteiden ristitulessa ja uskaltautuvat katsomaan kauemmas. Ja rohkeimmat uudet toimijat, jotka ovat viime vuosina tulleet mukaan. Ensikertalaiset tässäkin kokouksessa.

Ystävät,

Tien risteyksessä ollaan. Valitsen tienviitan, jossa lukee ”Eteenpäin”. Uusi elämä minussa sisälläni, uusi aika puolueelle. Uusi mahdollisuus. Minulla on varma tunne siitä, että keskustalaisuudelle käy hyvin ja luottamus lisääntyy. Seuraajani tulee pitämään tästä liikkeestä hyvän huolen. Ja sanon painokkaasti: Pitäkää tekin hänestä hyvää huolta.
Vahtivuoroni päättyy tänään muutaman tunnin päästä ja niin sen kuuluukin olla. Laivalla on yksi kapteeni kerrallaan. Lähden kiitollisena siitä, että sain mahdollisuuden – vieläpä näin historiallisessa vaikeassa ajassa olla johtajanne. Tiesin Keskustasta paljon kun tähän ryhdyin – mutta läheskään kaikkea en osannut aavistaa. Kiitos että luotitte ja kiitos, että moni jaksoi myös kannustaa.

Kauaskantoisimpina päätöksinä puheenjohtajakaudelta nostan Suomen koronasta selviämisen ohella jo aiemmin mainitsemani sosiaali- ja terveyspalvelujen rakenteen uudistuksen – vihdoin tapahtuneen. Ajan saatossa opimme arvostamaan sitä alkukankeuksien jälkeen.

Toinen ja vielä paljon kauaskantoisempi oli nopea päätös NATO-jäsenyydestä. Vieläkin tunnen sen ihollani, miten tuuli kääntyi koko maassa. Viisas kansa. Päätöksen läpivieminen Keskustassa oli osoitus keskustalaisen väen pragmaattisesta toiminnasta sekä isänmaallisesta ja ajassa liikkuvasta aatteesta.

Kaikkineen aika ja historia antaa arvionsa, mikä kuva kaudesta piirtyy osana Keskustan pitkää ketjua. Aikaansa ei voi valita. Asenteensa voi.

Kaikki ei ollut helppoa eikä kaikki mennyt hyvin. Katson kuitenkin itseäni ja teitä, minut aikanaan valinneita silmiin ja uskallan sanoa: annoin aivan kaikkeni.

Olen halunnut puhua avoimesti epäonnistumisesta, kyvyttömyydestä vastata suuriin odotuksiin sekä politiikan kriisien tuomasta väsymyksestä ja pettymyksestä menneeseen hallituskauteen. Nekin kuuluvat politiikkaan ja ne pitää tuntea, myöntää ja elää läpi. Koko puolueen 2010-luvun töyssyinen tie käsiteltiin johdollani laajapohjaisesti ja julkisesti Juha Kuisman johtaman työn myötä. Sen sanomaa ei kannata haudata pöytälaatikkoon.
Tärkeimmäksi onnistumiseksi kaudellani lasken sen, että rohkenemme nyt paremmin pysyä keskellä ja vertailla itseämme muihin vähemmän, vaikka ajan henki vie äärilaidoille. Tasapainon tuojille on vielä kysyntää, enemmän kuin ikinä nyt arvaattekaan.

Rohkaisen myös kokoamaan keskelle yhä vahvempaa liittoa. Tällä viestillä aloitin Oulun puoluekokouksessa kun minut tehtävääni valittiin. Että on kiinnityttävä tässä puolueita sisältäkin päin repivässä ajassa pienimpiin yhteisiin nimittäjiin.

Ystävät,

Oli välttämätön ratkaisu viime keväänä valita polku oppositioon, houkutuksesta ja vastuun kannon eetoksestamme huolimatta. Osa teistä oli eri mieltä, mutta olen varma, että päätös oli oikea. Kansan viesti meille oli selvä ja sitä oli kuultava, edellisvaalien jälkeisistä ratkaisuista opittava.

Nämä vuodet oppositiossa on käytettävä viisaasti oman vaihtoehdon rakentamiseen. Omassa vaihtoehdossa asiat peilataan Keskustan arvojen pohjalta, sivuilleen vilkuilematta. Jos emme tätä opi, olemme vain varjo muista tai peilikuva jollekin. Eksymme taatusti, jos Neljäntien risteyksessä valitsemme suunnan vain oikealle tai vasemmalle.
Kaikkineen sain olla Keskustan johtotehtävissä mukana vuodesta 2010 lähtien. Siihen ajanjaksoon mahtuu valtavat nousut ja laskut luottamuksessa puoluettani kohtaan. Voi sanoa, että näin ja koin melkein kaiken, hurmoksesta harmauteen, tappioista uuden nousun rakentamiseen. Kuten moni muukin teistä. Kiitos matkakumppaneille.
Keskusta on minulle tutumpi ja tärkeämpi kuin koskaan ennen. Arvostan myös parlamentarismia ja kansanvaltaa enemmän kuin koskaan. Olen tulevaisuuteni suhteen avoin – se on onnekas elämänkohta.

Ja sen verran raotan tässä suunnitelmaa tulevasta, että aluevaaleissa ensi keväänä ajattelin olla Varsinais-Suomessa ehdolla. En mistään hinnasta luovuta näitä ihmisten elämän kannalta tärkeimpiä palveluita vain hallituksen syntisäkin rooliin tai nosta käsiäni pystyyn. Aatesisaret- ja veljet; meitä tarvitaan!

Välitän teistä ja tästä liikkeestä valtavasti. Ennen kaikkea siksi, että minusta Keskusta on parasta, mitä Suomi suunnakseen tarvitsee.

Ehkä myös puolueen sisällä on nyt vuosien jälkeen jotakin sellaista rauhaa ja tasapainoa. Yhdistymistä ja yhteistä haavetta. Tien hiekka ei pöllyä ihan niin paljoa ja sokaise silmiä. Tästä voi olla ihan hyvä jatkaa matkaa.
Elämä on tulemista ja lähtemistä. Ja pitää osata myös lähteä. Ja minä lähden kiitollisin mielin. Aion ottaa käteeni edistyksen lipun. Ottakaa tekin. Mennyt ei palaa, mutta juuret kantavat.
Ennen ei ollut paremmin. Mutta huomenna voi olla paremmin.

Sain puolueelta läksiäislahjana Oripään kotipihallemme kaksi kirsikkapuuta. Kiitos niistä. Istutamme ne huomenna kun kokouksesta kotiudutaan. Lupaamme perheen kanssa vaalia niitä huolella – tehkäämme me yhdessä samoin Keskustalle.

Kirsikkapuulle on eduksi istuttaa se toisen, vaikka erilaisenkin kirsikkapuun lähettyville. Sato on parempi ja puu kukoistaa kauniimmin. Siinä viisautta myös meille. Olla lähellä toista, olla ihminen ihmiselle. Olla ihmisiksi. Olla Suomen myönteisin ja tulevaisuususkoisin puolue, olla ihmisen kokoinen puolue, toinen toistamme varten. Suomalaisten hyvää elämää varten. Toivon tiellä.

Irlantilaisen rukouksen sanoin, juuri Sinulle toivotuksena:

Tulkoon tie sinua vastaan,
olkoon tuuli aina myötäinen,
päivä poskillesi paistakoon,
sade pelloillesi virratkoon.
Ja kunnes kohdataan,
elämäsi jääköön käsiin Jumalan.
****