Laura Kolbe: Rakkaudesta Yleisradioon – ja vähän vihastakin

Saako media herättää tunteita? Sopiiko suosikkijuontajaan rakastua ja suuttua, kun hänen puheohjelmansa lakkautetaan? Saako hurmaantua viihde-esityksen laulajattareen, ja kiemurrella ikäväänsä, kun tähti jätti ohjelman väliin? Onko passelia murehtia uutistenlukijan tai juontajan eläköitymistä ja lähettää ihailijapostia? Saako televisiota vihata niin, että telkku lentää ikkunasta?

Saa. Tietenkin saa. Saa itkeä, nauraa, raivota ja vaikkapa palvoa. Yleiset käytössäännöt ohjatkoot tunteiden ilmaisemista. Tunne-elämysten herättäminen on median pehmeä ydin. Tunnetta tarvitaan ohjelmien tekemisessä, vastaanotossa ja katsojan tai kuuntelijan sitouttamisessa. Emootiot herkistävät aistihavaintoja, tuottavat merkityksiä ja juurruttavat mediakokemuksen muistiin; oman lapsuuteni traumaattisin muisto liittyy Disneyn Bambi-elokuvaan (1942), kun pikkukauris menetti äitinsä metsästäjien luodista.

Tunteita tarvitaan myös kollektiivisten identiteettien ja arvojen sekä kulttuuriperinnön vaalimiseen. Vaikka ohjelma – itsenäisyyspäivän vastaanotto – on tylsä kuin kulunut kengänpohjallinen, katsojaluvut pyörivät miljoonissa. Juhlatanssiaisten katsominen on yhteisöllinen rituaali, joka uusintaa itsenäisyyteen liittyvää tunnevoimaa.

Emootiot, media ja esteettinen kokemus liittyvät yhteen. Ne ovat viihteen ja nautinnon kittiä. Tunteiden moninaisuus säteilyttää media-alustan siitä riippumatta onko kyseessä painettu vai sähköinen viestin. Kun olin lapsi, aikuiset perheessä tuhahtelivat televisiolle ja kutsuivat sitä ”töllöksi” tai ”toosaksi”. Toisella kotimaisella käytettiin sanaa dumburken (tyhmispurkki).

Karavaani kulkee, koirat räksyttävät: median välineet uudistuvat ja muutos herättää tunteita. Viidakkorummuista, savutauluista ja pergamentista on edetty kunniallinen matka satelliittien ja internetin, kännyköiden ja twiittien aikakaudelle. Uuteen mediaan liittyy aina pelkoa ja ahdistusta, mutta myös innostusta ja iloa. Ilmestymisaikana painettu kirja, radio, elokuva ja videopelit kirvoittivat vilkasta keskustelua, kunnes asettuivat kulttuurin osaksi.

Vaikka väline vaihtuu, ihminen on tunneolentona muuttunut yllättävän vähän. Me vihaamme, rakastamme, kadehdimme ja iloitsemme edelleen samalla tavalla kuin jo antiikin aikana. Huolta uuden edessä on kannettu: tietotaso ja sivistys laskevat ja uudella medialla on aina väärä viettelyvoima. Ikähierarkia näkyy. Vanhempien kuuluu olla huolissaan lasten ja nuorten mediankäytöstä.

Tunnustan rakkauteni suomalaista yleisradiotoimintaa kohtaan. Me 1950-luvun lopulla syntyneet olemme ensimmäinen televisiosukupolvi ja väkevästi ”toosan” muokkaamia. Jokainen meistä voisi otsikoida muistelmiensa pääluvut tv-ohjelmien mukaan. Lapsuuteni rakastetuin tv-kasvo oli taidekasvattaja Kylli-täti. Kylli Koski kertoi satuja ja maalasi samalla tarinan tapahtumia paperille. Kylli säteili taikavoimaa, ja nauliuduin television ääreen ihastuneena. Sirkus Papukaija ja Raninien tv-perhe (Irja ja Matti Ranin) eli Kasper-nukke. Onni-klovni, Fakiiri Kronblom, Sirkustirehtööri ja juhlarunoja lausunut professori Hajamieli tulevat edelleen uniini.

Puoli yhdeksän uutiset ja Ajankohtainen kakkonen kehystivät nuoruuttani 1970-luvulla. Maailma ja politiikka vyöryivät kotikammareihin. Yhteiskunnallisen keskustelun tulpat irtosivat ja taas jähmetyttiin joukolla television ääreen. Kuubaa, Biafraa ja Vietnamin sotaa seurattiin kuin jatkokertomusta. Raivo epäoikeudenmukaisuuden äärellä kasvoi, samoin pelko maailmansodasta vuonna 1968. Tuolloin Neuvostoliiton panssarivaunut vyöryivät Prahaan Tšekkoslovakiaan ja tätäkin jännitysnäytelmää seurattiin televisiosta ja radiosta – minuutti minuutilta!

Televisio loi yhteisiä ”muistatko missä olit, kun…” -kokemuksia. Sukupolveni muistaa presidentti Kennedyn ampumisuutiset (1963) ja Ylen Kuustudion (1968). Suorassa lähetyksessä seurattiin astronautti Neil Armstrongin ensimmäisiä askeleita kuun pinnalla. Koulu-tv opetti, Tupla vai kuitti viihdytti. Orvokki-kabareet ravistelivat arvoja ja moraalia, ja ajoivat itseäni ja ikätovereitani yhteiskunnan uudistamiseen.

Televisio opetti jo taaperoikäiselle mediakäyttäytymistä ja vietteli nuoren tv-sarjojen katselemiseen. MTV:n kestosuosikki Peyton Place veti 1970-luvulla perheeni ruudun äärelle joka keskiviikko – vastaavaa ei aikaisemmin ollut koettu. Rakastuin televisiosta tuttuun Batmanin apuriin Robiniin. Salainen agentti Maxwell Smart kenkäpuhelimineen on sukupolveni teknosankari. Amerikkaa opittiin Bonanzasta, Virginialaisesta ja High Chapparallin karjatilasta. Brittienglantia opittiin Pyhimyksestä, Forsytein tarinasta ja Upstairs, Downstairs -sarjasta.

Televisio ja radio hauskuuttivat, opettivat ja viihdyttivät. Radion Nuorten sävellahja koostui nuorison ”terkuista” toisilleen ja toivekappaleista. Levyraati, Jatkoaika, Ilkamat, Naapurilähiö ja Tänään kotona vetivät kaikki ikäryhmät ruudun äärelle. Pulttibois, Ällitälli, Hukkaputki, Frank Pappa Show ja Iltalypsy jättivät muistijäljen – vieläkin hymyilyttää! Samoin tekivät Itsevaltiaat ja Presidentin kanslia 2000-luvulla. Tänään Yle Areena ja radio raamittavat elämääni. RSO:n konsertit ja Muistojen bulevardi kultaavat arkeni.

Oy Yleisradio Ab perustettiin vuonna 1926 ja valtiollistettiin 1934. Tuolloin tavoitteena oli ”kansanvalistuksen edistäminen, hyödyllisten tiedonantojen toimittaminen sekä jalostavan ja viattoman ajanvietteen hankkiminen.” Median voimalla yhteiskuntaa on modernisoitu, totuuksia on haastettu ja uusia ääniä saatettu ilmoille. Tunteet muutoksen edessä ovat oikeutettuja, kritiikki sallittua. Lähes satavuotias Yle on kestänyt, taipunut ja muuttunut, muttei murtunut. Mikään muu kansallinen kulttuuri-instituutio ei ole pystynyt samaan. Olkaamme iloisia radion ja television taikavoimasta ja julkisen palvelun resilienssistä!

Laura Kolbe
Euroopan historian professori