Teija Himmelroosin romaani syntyy alkukuvasta

(Kirjoitus on julkaistu Kustantamon kuulumisia -blogissa 3.12.2024)

Ehkä kaikki alkoi päivänä, jolloin päässäni lähes naksahti. Ei se ollut oikea ääni eikä valonvälähdys, yhtäkkiä vaan ymmärsin, miten sanat käyttäytyivät lauseessa. Oivalsin, mistä lauseenjäsennyksessä oli kysymys. Kirjoittaminen alkoi sujua. Löysin paikan ilmaista itseäni, vapautin mieleni tarinoille.

Elämä ei mene suoraviivaisesti. Toinen puoli valkoinen on esikoisteokseni, mutta sen julkaiseminen vaati neljän romaanin ja noin kymmenen näytelmän kirjoittamista. Runokokoelmiani en edes muista. Olen kirjoittanut lehtijuttuja, pakinoita ja teatterikritiikkejä. ”Olen aina kirjoittanut” pitää paikkansa. 

Elämässä saa ja täytyy tehdä monenlaista. Olen fysioterapeutti, teatteri-ilmaisun käsikirjoittaja-ohjaaja, draamaopettaja ja varhaiskasvatuksen taidepedagogi. Minulla on neljä lasta. Elämäni ja työni keskiössä on aina ollut ihminen.  

Nautin yksinolosta ja hiljaisuudesta. Erakkoluonteeni ja sosiaalinen minäni ovat ristiriidassa keskenään. Ehkä juuri se on pakottanut vetäytymään ja pohtimaan ihmiselämää. Sitä kirjoittaminen minulle on.

Toinen puoli valkoista kirjoitin puolitoista vuotta. Aloittamiseen meni jokin aika, sillä edellisen käsikirjoituksen hylkääminen pudotti minut syvään kuoppaan. Olin hetken hukassa, enkä pystynyt kirjoittamaan. Osa tuosta kuuluu prosessiin, sillä vaikka Toinen puoli valkoinen julkaistiin, putosin jälleen samaan kuoppaan. Tällä kertaa se ei ollut niin syvä.

Tarinani syntyvät alkukuvasta. Mielessäni on joku paikka, tunnelma, ihmiset suhteessa toisiinsa, värit, äänet, valot. Jotakin on tapahtunut, ja se minun on kerrottava. 

Esikoiskirjani alkukuva sijoittuu syrjäisen omakotitalon pihapiiriin. Mäen alla montussa on vanha talo ja metalliverstas. Talossa asuu Kaarina Kaunisto, joka on syrjäytynyt elämästä ja melkein itsestäänkin. Tuo paikka on ollut olemassa. Siellä oli isäni metallipaja, jossa tutustuin epäkeskopuristimella työskentelyyn. Kiehtova miljöö ja mäen alla piilossa oleva talo jäivät mieleeni. Ne odottivat kymmeniä vuosia muotoutuakseen tarinaksi.

Kirjoitan joka päivä ja olen onnekseni päässyt takaisin työpöytäni ääreen. Mikään ei ole muuttunut. Herään itsekseni viiden-kuuden aikoihin, syön aamiaisen ja kirjoitan. Niin alkoi tapahtua, kun tein näytelmiä. Ehkä alitajuntani pisti minuun vauhtia, ehkä aamu oli ainut paikka, jossa asettua kirjoittajaksi. Niin teen edelleen. Se on minun tapani tehdä tätä työtä. Se on tarinoiden kertomista ja sanoilla leikkimistä. Ne tuottava minulle suunnatonta iloa ja jatkuvia pettymyksiä. 

Iloa vaan on enemmän, kirjailijaksi asti.