Kari Kuusiniemi: Yle – oikeusvaltion tukipilari

Yleisradion ja syyskuussa 2018 sata vuotta täyttäneen korkeimman hallinto-oikeuden yhteiseen historiaan liittyy kiintoisa yksityiskohta. KHO nimittäin toimii nykyisin samassa rakennuksessa – Waldemar Aspelinin suunnittelemassa, vuonna 1902 valmistuneessa graniittirakennuksessa Kasarmitorin laidalla – kuin Yleisradion entinen pääkonttori ennen siirtymistään Kesäkadulle. Tämän historiallisen kuriositeetin jälkeen on paikallaan pohtia vakavammin, voisiko korkeimman hallinto-oikeuden ja Yleisradion yhteiskunnallisissa rooleissa olla sellaista yhteenliityntää, joka oikeuttaisi tämän kirjoituksen otsikon. Otsikon, jossa ei ole kysymysmerkkiä.

Oikeusvaltiossa on perimmältään kysymys siitä, että kaikki julkinen toiminta on lainalaista, eikä kukaan ole lain yläpuolella. Oikeusvaltiossa eri valtiollisten tehtävien tulee olla siten hajautettuja, että yhteiskunnallinen mahti ei ole kokonaan vailla kontrollia. Viime kädessä riippumattomat tuomioistuimet valvovat sitä, että eduskunnan säätämiä lakeja noudatetaan ja että hallintoviranomaisten toiminta ei ole lainvastaista. Demokraattisen oikeusvaltion kuvataan usein perustuvan kolmiyhteydelle, jossa kaikkien kulmien tulee olla paikallaan, jotta voitaisiin ylipäätään puhua oikeusvaltiosta. Nämä tekijät ovat demokratia, oikeusvaltio ja perusoikeuksien toteutuminen. Ei voi olla oikeusvaltiota ilman demokratiaa ja perusoikeuksia, mutta ei liioin demokratiaa ilman oikeusvaltiota ja perusoikeuksia.

Oikeusvaltion määritelmissä ei useinkaan nosteta esiin lehdistön ja sähköisen median asemaa. Vaikka mediasta usein puhutaankin neljäntenä valtiomahtina, mediaa ei mainita Euroopan unionin perussopimuksen 2 artiklassa, ei Suomen perustuslain 2 ja 3 §:ssä eikä edes niin sanotun Venetsian toimikunnan oikeusvaltion tarkistuslistassa. Demokraattinen oikeusvaltio ei kuitenkaan tarkoita vain lakeja, niiden täytäntöön panemista ja niiden noudattamisen valvontaa. Etuliite demokraattinen korostaa sitä, että vallankäyttäjät valitaan vapailla ja salaisilla vaaleilla ja että vaalien perusteella vallankäyttäjät saattavat vaihtua. Tämä ei ole vain lainsäädäntö- ja tuomiovaltakysymys.

Niissä maissa, joissa autoritaarinen hallitusvalta on pyrkinyt ja usein onnistunutkin saamaan yhteiskunnallisen päätöksenteon omiin hyppysiinsä, on toimintamalli ollut tyypillisesti seuraavan kaltainen. Hallitseva puolue tai ryhmittymä on ensiksi pyrkinyt ottamaan haltuunsa ylimmät tuomioistuimet ja median. Tätä tarkoitusta varten on ollut eri maissa ja eri aikoina erilaisia välineitä. Ylimpien tuomioistuinten tuomareiden eläkeikää on laskettu ja heidän määräänsä on nostettu, jolloin on saatu hallitusvallalle lojaali tuomarienemmistö. Median haltuunottoon päteviä strategioita ovat olleet esimerkiksi toimituksellisen vapauden murtaminen valtiollisissa medioissa, yksityisten medioiden hankkiminen hallitusta lähellä olevien piirien määräysvaltaan sekä oppositiomedioiden sensuroiminen, taloudellinen kuristaminen tai lakkauttaminen.

Strategia on selvä. Jos kansalaiset saavat mediasta vain yhdensuuntaista informaatiota taisuoranaista disinformaatiota, näennäisesti vapaissakin vaaleissa lopputulos todennäköisesti on hallitusvallalle mieleinen. Jos ylimmät tuomioistuimet ovat vallanpitäjien taskussa, mielivaltaiselle, nepotistiselle sekä perus- ja ihmisoikeuksia loukkaavalle päätöksenteolle ei ole vastavoimaa. Näitä kehityspiirteitä Suomessakin on syytä tarkkailla sekä päättäväisesti suojata niin tuomioistuinten kuin mediankin riippumattomuutta. Kiinnitän samalla huomiota siihen, että myös vapaarahoitteisella medialla on keskeinen rooli moniarvoisuuden turvaajana. Jos julkinen palvelu valjastettaisiin palvelemaan hallitsevan ryhmittymän päämääriä, monipuolinen mediakenttä mahdollistaisi kriittisen keskustelun. Sama tietenkin toimii toisin päin. Julkisen palvelun tehtävänä on lisäksi antaa ääni niillekin, joiden asiat eivät kaupallisessa mediassa tule esille.

Yleisradion lakisääteisiin tehtäviin kuuluu sivistyksen ja kulttuurin välittäminen. Näiden sektorien merkitys resilienssin ja henkisen huoltovarmuuden kannalta on syystä nostettu viime aikoina esille. Sellaiseen yhtenäiskulttuuriin, jossa suurin osa Suomen asukkaista kokoontuisi TV-vastaanottimien ääreen seuraamaan puoli yhdeksän uutisia, ei ole paluuta. Mutta Linnan juhlat, tasavallan presidentin uudenvuodenpuhe, suuret urheilutapahtumat tai Tuntemattoman sotilaan lukeminen ääneen Yle Areenassa monien muiden lähetysten ohella luovat edelleen suurelle osalle meistä yhteisiä merkityksiä. Yhteiset kokemukset ja keskustelut yhdistävät. Maa, jossa media jakautuu eri etupiirejä edustaviin ryhmittymiin niin, että uutiskanavasi paljastaa puoluekantasi, on jo jakautunut vaarallisella tavalla kahtia. Toki sekin on parempi kuin vain yhden ainoan kanavan olemassaolo.

Yhteiskunnallisten instituutioiden tehtävänä on luoda pysyvyyttä ja vakautta. Elämme epävakaita aikoja, jossa Euroopassa käydään sotaa kolmatta vuotta, maailmanpolitiikka on vaikeasti ennakoitavaa ja jännitteistä, yhteiskuntia pyritään horjuttamaan hybridihyökkäyksillä ja tekoälypohjaiset syväväärennykset horjuttavat uskoamme niin sosiaaliseen kuin perinteiseenkin mediaan. Kun kukaan ei tiedä, mitä ja mihin uskoa, disinformaatiolle ja salaliittoteorioille on väylä avoinna. 

Luottamus yhteiskuntaa kannatteleviin instituutioihin, kuten mediaan ja tuomioistuimiin, on keskeistä oikeusvaltion ylläpitämiseksi ja polarisaation torjumiseksi. Tätä luottamusta niin julkisen palvelun median kuin tuomioistuintenkin tulee kaikin tavoin pitää yllä avoimella, rohkealla, kriittisellä ja riippumattomalla otteella. Ja juuri mikään ei tänä päivänä ole sen tärkeämpää kuin jakolinjojen synnyn estäminen.

Kari Kuusiniemi

korkeimman hallinto-oikeuden presidentti

Lue kirjoitus Ylen verkkosivuilla