Pientalon ihanne elää ja uudistuu

Kuvittele mielessäsi koti, jossa aamukahvia siemaillessa näet ikkunasta puita, omalla pihalla on sopivasti tilaa hengittää ja naapurit ovat lähellä, mutta eivät liian lähellä. Useimmiten nämä elämisen onnelliset hetket toteutuvat pientaloympäristöissä, joista moni suomalainen haaveilee. Pientalo voi olla omakotitalo tai rivitalo tai jotain siltä väliltä.

Silti omakotitaloja rakennetaan vain vähän verrattuna kerrostaloihin, joita rakennettiin muutama vuosi sitten yhä kiihtyvämmällä tahdilla. Moni piti kerrostalorakentamisen määrää jopa kestämättömän korkeana. Vauhtia vahvisti pitkään matalat korot ja suunnitellut uudet vapaarahoitteiset pienet kerrostaloissa sijainneet sijoitusasunnot, joille nähtiin hyviä tuottomahdollisuuksia.

Heiluriliikettä pientaloja kohti ei olla kuitenkaan nähty. Pientaloteollisuuden (PTT) mukaan merkittävin syy on kasvualueiden tonttipulassa. Koska kunnilla on keskeinen rooli asumistoiveiden toteutumisessa, voisi uudenlaisella kaavoittamisella vastata monipuolisemmin kaupungistumisen haasteisiin, PTT:n kotisivuilla kerrotaan. Samalla voisi paremmin ottaa huomioon suomalaisten asumisen toiveet ja ihanteet.

Keskustelu pientalojen ja kerrostalojen suhteesta roihahti liekkeihin 2022, kun asumisen tutkijat ja Helsingin kaupungin edustajat ottivat yhteen. Kaupunkirakentamisselvityksen mukaan väljä rakentaminen veisi enemmän maapinta-alaa. Vastaavasti tutkijat moittivat tutkimusta räikeänä ylilyöntinä tiiviin rakentamisen paremmuudesta. Kritiikkiä esittäneet tutkijat julkaisivat oman selvityksensä Pientalot kaupungissa, jossa he selvittivät pientalomaisen mittakaavan mahdollisuuksia kaupunkirakentamisessa. Sen takana olivat kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaara ja kaupunkikehityksen ja mallintamisen työelämäprofessori Anssi Joutsiniemi sekä arkkitehti Teemu Jama. Selvityksen mukaan oli ongelmallista, että kaupunkirakentamisessa ei tuoteta hyvää lopputulosta vaan epäviihtyisää ympäristöä.

Kummatkin osapuolet saivat mediassa kritiikkiä tutkimuksen rahoittajista ja sidonnaisuuksista, vaikka kummatkin totesivat olevansa riippumattomia. Yhtä kaikki, pientalot ovat säilyneet suomalaisten asumisen ihannemuotona tähän päivään asti.

Mutta miksi pientalo kiinnostaa niin paljon? Yksi syy lienee arvojen hitaassa muutoksessa. Pientalot ja erityisesti omakotitalot ovat vuosia pitäneet tutkimusten kärkisijoja, eikä se hevin muutu. Ihanteiden sisällä on toki nähtävissä muutoksia, yksi niistä on ihannekodin koko, joka on nykyisin maltilliset 80–120 m2.

Pientaloteollisuuden johtaja Kimmo Rautiainen on tiedosta silmin nähden tyytyväinen. “Maltilliset neliöt sadan neliön molemmin puolin on hyvin järkevä toive. Sellaisiin tiloihin mahtuu hyvin vaikkapa nelihenkinen perhe. Sen kokoluokan talossa energiankulutus ja lämmityskulut ovat kohtuulliset, eikä siivottavia neliöitäkään ei ole turhan paljon. Tosi terveellinen trendi”, hän sanoo.

Ja ykköstoiveena on neliöt nimenomaan omassa pientalossa eli omakoti-, pari- tai rivitalossa.

“Erityisesti omakotitalo on haluttu. Jopa nuorilla se on ykkönen. Ikä saattaa laskea omakotitaloasumisen suosiota, varsinkin 70 ikävuoden jälkeen, mutta se pysyy silti suosituimpana asumismuotona”, Rautiainen muistuttaa.

“Pientaloja rakennetaan tähän nähden vähän. Se, mitä rakennetaan, on ihan päinvastaista, mitä ihmiset kertovat toiveikseen. Noin neljäsosa valmistuvista taloista on pientaloja, vaikka kolme neljästä suomalaisesta haluaisi sellaisessa asua.”

Ihanteita ja kaupunkivihreää

Aalto-yliopiston rakennussuunnittelun professori Pirjo Sanaksenaho tutki väitöskirjassaan 1950- ja 1960-lukujen asumisen ihanteita. Silloin tehtiin moderneja ja yksinkertaisia pientaloja paljon. Sanaksenahon mielestä oli erityisen kiinnostavaa, kuinka ihmiset hyväksyivät niinkin modernin muotokielen. 2000-luvulle tultaessa sen tyyppinen rakentaminen oli lähes hävinnyt.

Pientalorakentamisen syyt olivat samoja jo silloin: haluttiin luonnon läheisyyttä, oma piha ja turvallisuutta lapsille. Arvot ovat edelleen suosittuja.

“1960-luvun loppua kohti ihanteet alkoivat muuttua, samalla kerrostalorakentaminen kiihtyi. Samaa on aistittavissa nykyajassa, kun kaupunkien tiivistämisen yhteydessä puhutaan vain isoista kerrosaloista ja korkeista rakennuksista asemanseuduilla. Muutama vuosi sitten puhuttiin paljon enemmän matalasta ja tiiviistä rakentamisesta ja asuinalueista”, Sanaksenaho huokaa.

Mahdollisuuksia on kuitenkin paljon monipuolisemmin tarjolla.

“Ympäristöystävällisyys on suunnittelijoiden keskuudessa lähes itsestäänselvyys. Monet nuoret arkkitehdit eivät enää suunnittelisi uudisrakennuksia ollenkaan, vaan ottaisivat käyttöön vanhoja rakennuksia ja pyrkisivät sillä tavoin keventämään maapallon kuormaa”, kertoo professori.

Tulossa onkin paljon arvopohjaista keskustelua: monet 1970- ja 1980-luvuilla rakennetuista taloista on tulossa peruskorjausikään. Purkaminen on monessa tapauksessa kannattavampaa, ainakin laskennallisesti. Mutta onko uuden rakentaminen aina viisasta?

“Näkisin, että korkea kivikaupunkirakentaminen on mahdollisesti tulossa tiensä päähän. Yksi konkreettinen esimerkki on hulevedet, joille ei ole riittävästi imeytymispintoja, kun kaikki pinta-alat ovat rakennettua. Samalla kaupunkivihreän merkitystä on alettu korostaa”, Sanaksenaho selvittää.

Kun ensimmäiset Asuntomessut järjestettiin 1970, oli kerrostalobuumi rankimmillaan ja pientalorakentaminen vähentynyt. Asuntomessuilla etsittiin ja esiteltiin uusia pientalorakentamisen ratkaisuja ja malleja.

“Katsoisin, että olemme samankaltaisessa hetkessä. Nyt pitäisi jälleen tuoda esiin aivan uusia mahdollisuuksia, ekologia ja kierrätettävyys edellä. Edistyksen ja kokeilunhalun esteinä ovat vaihtelevat intressit ja esimerkiksi liikenneinfran kehittäminen. Kun edistyksellistä Tapiolaa aikanaan rakennettiin, oli rakentamisessa myös sosiaalisia ja eettisiä päämääriä”, kertoo Sanaksenaho.

Aalto-yliopistossa onkin visioitu keskustelun tasolla “2020-luvun Tapiolasta”, jossa olisi ideaaleja ja kokeellisiakin toteutuksia.

“Usein ihmiset ihannoivat ja haluavat sitä mitä on jo tarjolla, eivätkä välttämättä osaa kuvitella uudenlaisia ratkaisuja”, hän sanoo.

“Jos olisi konkreettisesti tehty joitakin vaihtoehtoisia talotyyppejä, niitä voisi pohtia oikeina vaihtoehtoina.”

Espoon malli vai keskitiivis asumayksikkö?

Espoo on yksi Suomen nopeimmin kasvavista kaupungeista, jonka esimerkkiä seurataan tarkasti. Vaikka siellä rakennetaan omakotitaloja maassamme eniten, asuntorakentaminen on painottunut vahvasti kerrostaloihin: peräti 86 prosenttia uusista asunnoista vuonna 2023 oli kerrostaloissa. Espoon asuntopäällikkö Anne Savolaisen mukaan syynä on voimakas kaupungistuminen ja raideliikenteen rakentaminen, joka on lisännyt kerrostaloalueiden kaavoitusta.

Suurimmassa osassa kuntia tilanne on viime vuosina ollut päinvastainen kuin Espoossa, eli väestö on vähentynyt ja uusille tai edes olemassa oleville asunnoille ei ole ollut riittävästi kysyntää.

“Espoon kaavoitusta ja asuntorakentamista ohjaa Espoo-tarinan tavoite monipuolisista ja omaleimaisista alueista, joilla on pientaloja, viihtyisää kerrostaloasumista ja riittävästi työpaikkatontteja. Espoon viisi kaupunkikeskusta sijaitsevat hyvien joukkoliikenneyhteyksien varrella. Kaupunkikeskukset ovat tiiviitä kerrostalorakentamisen alueita, joita ympäröivät pientaloalueet”, selvittää Savolainen.

Ihannoitujen pientalojen määrällinen tarjonta vastaa hänen mielestään nykyisin kysyntää.

“Asemakaavoissa on pientalovarantoa usean vuoden rakentamisen tarpeisiin, vaikka viime vuosina kaavoitus on ollut kerrostalopainotteista. Pientalorakentaminen kasvaa tulevaisuudessa erityisesti Espoon pohjois- ja keskiosien yleiskaavan alueella”, Savolainen raportoi.

Mutta entä jos pientalo voisikin olla kaupunkimainen; moderni, mutta luonnonläheinen? Voisiko kaavoittaminen tätä kautta muuttua? Uuden näkökulman tarjoaa Tampereen yliopiston Asuma 2.0 -hanke tekijöinään yhdyskuntasuunnittelun teorian professori Panu Lehtovuori, asuntosuunnittelun tutkijatohtori Jyrki Tarpio, dosentti Markku Norvasuo ja väitöskirjatutkija Aleksandra Zarek.

“Kyseenalaistimme jaon kerrostaloihin ja pientaloihin. Keskitiivis rakentaminen yhdistää molempien parhaat puolet”, esittää hankkeessa myös mukana ollut konseptikehittäjä Kimmo Rönkä.

Keskitiiviissä mallissa 1–3-kerroksiset asumayksiköt ovat joustavia, ne sopivat perheille, pariskunnille tai yksinasuville ja muuttuvat elämän tilanteiden mukaan.

“Keskitiiviissä rakentamisessa olemme hakemassa uusia kriteerejä rakentamistehokkuudelle. En myöskään haluaisi puhua matalasta ja tiiviistä, koska sanat ovat rakennuksia kohtaan hieman negatiivisia”, Rönkä kuvailee.

Tärkeintä olisi hänen mukaansa taata riittävä määrä elonkirjoa rakennusten ympärille. Keskitiiviissä ratkaisussa se olisi noin 30 prosenttia.

Samalla konseptikehittäjä muistuttaa 3-30-300-periaatteesta, jonka mukaan joka ikkunasta pitäisi näkyä kolme täysikokoista puuta; joka tontista 30 prosenttia pitäisi olla latvuspeitossa (latvuspeittävyys on indikaattori, joka ilmaisee puiden osuutta suhteessa rakennettuun ympäristöön); ja lähin metsä tai puisto pitäisi olla 300 metrin päässä.

“Mielestämme Suomessa on kysyntää urbaanille maanläheiselle ja omaehtoiselle pientalomaiselle kaupungille, jossa asumatalot joustavat perhekoon, elämäntilanteen, varallisuuden ja kulttuuritaustan mukaan”, Rönkä manifestoi.

Asuntomessut – pientalorakentamisen innovaatioalusta

Idean Asuntomessuista muotoili vuoden 1965 lopulla varatuomari Kalevi Sassi, joka toimi Asuntoliiton asiamiehenä. Ehdotukselle lämmettiin ja ideaa alettiin toteuttaa laajalla rintamalla.

Ensimmäiset Asuntomessut järjestettiin 1970 Tuusulan Lahelanrinteessä, jossa esiteltiin tyyppitalotuotantoa. Asuntojen keskimääräinen pinta-ala oli 109 m2, mikä vastaa nykyistäkin ihannetta.

Sotien jälkeen markkinoille oli tullut esivalmistettuja pientaloja, joiden hallitsevana materiaalina oli aluksi puu. 60-luvun myötä myös kivirakenteiset elementtirakenteiset pientalot yleistyivät. Kullakin valmistajalla oli siis tarvetta päästä monipuolisesti esittelemään omia ratkaisujaan ja valmistettuja asuntoja.

Samaan aikaan kerrostalobuumi oli voimakkaimmillaan ja tavoitteena oli kehittää pientalorakentamisen ratkaisuja ja tuoda esiin vaihtoehtoja. “Asuntorakentaminen alkoi kääntyä 70-luvulla kerrostalorakentamisesta pientaloja suosivaan suuntaan. Eräänä vaikuttajana tässä muutoksessa ovat olleet asuntomessut”, kirjoitetaan Parempaan huomiseen – Asuntomessut Suomessa -kirjassa vuodelta 1983.

Menestyskonsepti toimii edelleen, mutta asiantuntijat ehdottavat tapansa mukaan uudistuksia, joita Asuntomessut voisivat olla edistämässä:

Konseptikehittäjä Kimmo Röngän mielestä Asuntomessuja tulisi ajatella Elämisen messuina, joissa asumista tutkitaan eri elämäntilanteiden kautta, ja miten kestävät ratkaisut voisivat tukea suomalaisten ajassa muuttuvia asumisunelmia.

PTT:n Kimmo Rautiaisen mielestä tarvitaan erilaisia ja monimuotoisia asuinympäristöjä, koska ihmiset haluavat erilaisia ympäristöjä. Vallitsevaan asuntorakentamiseen nähden muutoksille olisi hänen mukaansa tarvetta. Se tarkoittaa, että kaavoituksessa pitäisi enemmän huomioida ihmisten toiveet ja ihanteet.

Myös professori Pirjo Sanaksenaho kiinnittää huomiota kaavoittamiseen. Hänen mielestään asuntoja suunnittelevien pitäisi päästä vaikuttamaan kaavaan, hieman samoin kuin historiallisessa Tapiolassa aikoinaan. Hänen mielestään Asuntomessut voisivat olla myös entistä vahvemmin esittelemässä kokonaan uusia ratkaisuja, ikään kuin areenana tai alustana tulevaisuudelle.

Ja sitähän Asuntomessut ovat tavalla tai toisella olleetkin vuodesta 1970. Aluksi pientalot etusijalla, mutta jo valmistelutyössä tarkasteltiin kerrostalojen mahdollisuuksia. Suomen Asuntomessujen toimitusjohtaja Mia Ahlströmin sanoin:

”Asumisen ja rakentamisen kehittyminen edellyttää jatkossakin hyvää ja tiivistä yhteistyötä monien eri tahojen, kuten kuntien, kaavoittajien, rakentajien, suunnittelijoiden ja lopulta asujien kesken. Eläköön elävät ja uudistuvat ihanteet.”