Olipa kerran eläkeuudistus – mihin sen tämänhetkinen tarina kantaa?

Eläkeuudistuksen käsikirjoitus on tihkunut hiljalleen suomalaisten tietoisuuteen. Työmarkkinaosapuolet rakensivat jo ennen vaaleja pohjatarinan uudistukselle, jossa he olivat perinteisesti keskushenkilöitä. Varsinainen juonikuvio rakentui eläkkeiden sosiaalisen ja taloudellisen tasapainon väliseen mittelöön, väestön ikääntymisen toimiessa sisäisenä motivaationa.

Viime kevään vaalikentillä eläketeemoja ei käsitelty käytännössä lainkaan, toisin kuin talouspolitiikan suunnanmuutosta. Tämä on näin jälkiviisaana hieman huono asia, sillä hallitus voi joutua oman ohjelmansa pohjalta vielä itse päähenkilöksi siinä juonenkäänteessä, jossa työmarkkinaosapuolet eivät saisikaan neuvoteltua uudistusta vuoden 2025 tammikuun loppuun mennessä.

Orpon hallitus haluaa vahvistaa julkista taloutta, mutta edellisten hallitusten perintö valtion, kuntien ja hyvinvointialueiden taloudesta tekee siitä haastavan. Hallituksen omassa isossa tarinassa eläkejärjestelmä on vain vieraileva esiintyjä, mikä näkyy siinä, että uudistuksen tavoitteet ja motivaatio suuntautuvat koko julkisen talouden kestävyyteen.

Riittääkö suppeampi eläkeuudistuksen visio?

Osa hallituksen julkisen talouden kuuden miljardin tasapainotuksesta halutaan tehdä sopeuttamalla työeläke-etuuksia miljardilla eurolla. Lisäksi työmarkkinaosapuolten välisissä neuvotteluissa ja uudistusta pohtivassa työryhmässä tulisi löytää keinot eläkevakuutusmaksutason vakauttamiseen sääntöpohjaisen vakautusjärjestelmän avulla, jos rahoitus ajautuisi ongelmiin tulevaisuudessa.

Miljardi hoitaa TyEL-järjestelmän suunnilleen tasapainoon rahoituksellisesti (ETK 2022). Maksuvakautuksen järjestelmä sen sijaan on vielä kirjoittamaton kirjan luku. Molemmat ovat kuitenkin taloudellisen kestävyyden tavoitteita. Riittääkö niitä koskeva esipuhe kuitenkaan liimaksi eläkeuudistusta neuvottelevien osapuolten välille ja lopulta myös nykyisille ja tuleville eläkeläisille?

2000-luvun eläkeuudistusten suuren tarinan muodosti työurien pidentäminen ja siitä syntyvä taloudellinen hyvä. Rankkoja keinoja ovat olleet eläkeikien nostot ja tulevien eläkkeiden leikkaukset. Isojen rakenteellisten uudistusten taustalla on kuitenkin ollut myös niin sanotusti pehmentävää työurien pidentämiseen pyrkivää politiikkaa (esim. Työurasopimus 2013). Nykyisen hallitusohjelman narratiivissa työkyvyn ja työelämän kehittämisen asiat eivät näy tulevan eläkediilin kontekstissa, vaikka niitä on tarvittu usein aiempien bestsellereiden kohdalla.

Voiko ikiliikkujaa rakentaa yhteiskunnallisten lainalaisuuksien maailmaan?

Vakautusmallin rakentamisessa on mahdollista tehdä paljon valintoja. Isot valinnat ovat luonteeltaan enemmän poliittisia arvovalintoja kuin teknisiä yksityiskohtia. Eläkeuudistuksen toimeksiannossa eläkeuudistuksista rajattaisiin mahdollisesti pois maksujen nostovaihtoehto, jolloin nyt maksussa olevia työeläkkeitä ja/tai työeläkkeen kertymistä nyt työssäkäyvien osalta voitaisiin leikata tulevaisuudessa. Käytännössä kyse voisi olla eräänlaisesta työeläkkeiden indeksijarrusta.

Vaikka vakautusjärjestelmää vasta suunnitellaan, sen mahdollisia vaikutuksia voi kuitenkin peilata hallituksen tavoitteisiin: lopputulemana epävarmuus työnantajien ja työntekijöiden maksamien eläkemaksujen osalta ehkä pienenisi, mutta toisaalta epävarmuus nykyisen ja/tai tulevan työeläkkeen tasosta kasvaisi.

Eräs sovellus ikiliikkujasta on systeemi, joka pysyisi ainaisesti käynnissä ilman kitkaa ja liikettä vastustavia voimia, tosin tämä on teoreettisestikin mahdotonta. Erilaisten rahoituksen vakautusjärjestelmien toimintalogiikka on silti hieman samantyyppinen: sosiaali-insinöörien ennalta kehittämän toimintatavan odotetaan toteutuvan aina uudestaan ja uudestaan.

Ruotsissa jo yli 20 vuotta käytössä ollut työeläkkeiden vakautusmalli on kyllä osoittautunut pysyväksi, mutta ei kuitenkaan poliittisesti muuttumattomaksi. Itse vakautusjärjestelmää on tuunattu, samoin verotusta ja muita eläke-etuuksia. Suomeen suunnitellussa vakautusjärjestelmässä eläke-etuuksien riittävyyden näkökulma ei ole ollut toistaiseksi esillä, vaikka viittaus tähän löytyykin hallitusohjelmasta.

Suomessa suhteellisen pientä työeläkettä saavien kohdalla työeläkkeiden indeksijarrun eli vakautusjärjestelmän mahdollisia etuja leikkaavia vaikutuksia kompensoitaisiin nykysäännöin kansaneläkkeiden kautta. Ruotsissa leikkauksia on kompensoitu erikseen myös pitkään työtä pienellä palkalla tehneille. Tällä hetkellä ruotsalaisessa eläkekeskustelussa huomio kiinnittyy eläkejärjestelmän tasapäistävään lopputulokseen eli kysymykseen siitä, palkitseeko ansioeläke enää kaikkia riittävästi.

Mitä tapahtuu viimeiselle linnakkeelle?

Aiempia työeläkkeiden automaattisia vakauttajia, jotka ovat ratkaisseet elinajan pidentymiseen liittyvän rahoitushaasteen, voidaan pitää erityisen ongelman ratkaisuun räätälöityinä uudistuksina. Hallituksen nyt kehystämä uusi sääntöpohjainen vakautusmalli yrittää kunnianhimoisempaa tavoitetta, nimittäin etuusperusteisen eläkejärjestelmän maksutason ehkä lopullista vakauttamista pitkällä aikavälillä.

Onko ylipäänsä mahdollista tehdä eläkeuudistus, joka lopettaa tarpeen tuleville eläkeuudistuksille? Tuskin, koska harvan tarinan juoni pysyy päivittämättä tuoreena yhteiskunnan muutoksissa. Eläkejärjestelmä onkin ollut viimeisten 60 vuoden aikana yksi Suomen pitkäikäisimmistä ja menestyneimmistä jatkotarinoista, johon kaikilla työssäkäyvillä on kestotilaus.

Eläkeuudistukset ovat olleet eräänlainen keskusjärjestösopimisen viimeinen linnake, kun muutoin tilanne on ollut jännitteinen ja sopiminen on siirtynyt liittotasolle. Hallituksella on ohjelmassaan perälauta, jossa se varaa itselleen mahdollisuuden tehdä uudistukset siinä tapauksessa, että neuvottelutulosta ei syntyisi. Se olisi monessakin mielessä ennakkotapaus ja vaarallista peliä, joka veisi eläkepolitiikkaa lopulta puoluepolitisoituneempaan suuntaan, riippumatta mahdollisesti tulevista sääntöpohjaisista ohjausvälineistä.