Hyperrealistiset ihmishahmot valtaavat Tampereen taidemuseon

Hyperrealistiset veistokset jäljittelevät ihmiskehoa tai sen osien muotoa, piirteitä ja pintaa luoden hätkähdyttävän todentuntuisen illuusion ruumiillisuudesta. Fyysisten yksityiskohtien tarkka toisintaminen synnyttää tunteen, että edessämme on todellisten ihmisten kopioita. Sisällöllisesti veistokset käsittelevät ihmiselämää kaikessa moninaisuudessaan: eksistentiaalisia kysymyksiä, elämän eri vaiheita syntymästä kuolemaan, identiteettejä ja rooleja, tunteita ja kokemuksia, yhteiskunnallisia kysymyksiä ja ihmisluonnon universaalisuutta. Teokset toimivat ihmiselämän peilinä ja näyttävät, miten minäkuvamme on muuttunut 1970-luvulta 2020-luvulle.

Hyperrealistinen kuvanveisto sai alkunsa jo 1960-luvulla, osin vastareaktiona abstraktin taiteen estetiikalle. Suuntauksen alkukodissa Yhdysvalloissa George Segalin ohella esimerkiksi Duane Hanson ja John DeAndrea palasivat veistotaiteessaan ihmishahmon korostetun realistiseen esittämiseen, kuvaustapaan, jonka oli katsottu vanhentuneen ja jääneen ajastaan jälkeen. George Segal oli 1960-luvulla yksi ensimmäisistä taiteilijoista, jotka ottivat ihmishahmon uudelleen aiheekseen.  Ihmiskehon tarkasta kuvauksesta tuli taidemaailman ilmiö 1970-luvulla. Kaikki kolme kulkivat omia teitään kohti nykyajan figuratiivista realismia. He sovelsivat perinteisiä tekniikoita, kuten mallintamista, valoksia ja veistoksen pinnan maalaamista eri tavoin, luodakseen teoksia, jotka näyttivät olevan lihaa ja verta. Kaikkien kolmen vaikutus viimeisen kuudenkymmenen vuoden kuvanveistotaiteeseen on ollut mullistava. Myöhemmät kuvanveistäjien sukupolvet ovat omaksuneet heidän lähestymistapansa ja kehittäneet sitä edelleen. 

Viiteen osaan jaoteltu HYPER esittelee hyperrealistisen kuvanveiston rajattomia mahdollisuuksia. Tarkastelun kohteena ovat ihmiskloonit, mittakaavalla leikkiminen, muodonmuutokset, kehon osiin keskittyminen sekä monokromaattisuus eli yhden värin eri sävyjen käyttö. Kukin kokonaisuus perustuu teosten muotoon liittyvän käsitteen ympärille. Ihmisklooneja edustaa Duane Hansonin ja John DeAndrean uraauurtavien teosten ohella muun muassa nykytaiteen piiristä taiteilijapari Glaser ja Kuntz, jotka luovat elokuvallisia, projisointia ja ääntä hyväksikäyttäviä puhuvia veistoksia.

Mittakaavan muunnoksia hyväksi varioivia taiteilijoita näyttelyssä ovat mm. Ron Mueck, Zharko Basheski ja Sam Jinks, jotka hahmojen kokoa kasvattamalla tai supistamalla käsittelevät inhimillistä kokemusmaailmaa. Tieteen ja digitaalisen viestinnän kautta avautuneiden uusien näkökulmien ja virtuaalisten todellisuuksien innoittamina puolestaan Evan Penny, Berlinde de Bruckere ja Patricia Piccinini ovat ryhtyneet tutkimaan muodonmuutoksia ja ihmiskehoa vääristyneestä näkökulmasta. 

Ihmiskehon osia kuvaavan hyperrealismin edeltäjänä voidaan pitää amerikkalaiskuvanveistäjä Carole A. Feuermania ja hänen maineikkaita uimariteoksiaan. 1990-luvulta lähtien monet hyperrealistit ovat koko kehon kuvauksen sijaan usein keskittyneet yksittäisiin ruumiinosiin. Teosten sisältö on humoristinen ja usein hätkähdyttävä, kuten Maurizio Cattelanin teoksessa Ave Maria, jonka irralliset käsivarret herättävät lähihistoriaan liittyviä mielikuvia. George Segalin, Brian Booth Craigin ja Robert Grahamin kohdalla taas monokromaattisuus tyylikeinona korostaa ihmishahmon estetiikkaa. 

HYPER-näyttelyyn valitut eri näkökulmia hyödyntävät teokset tarjoavat tiivistetyn mutta ennennäkemättömän kunnianhimoisen katsauksen hyperrealismin kehitykseen ja osoittavat, kuinka perusteellisesti ihmishahmon esittäminen on vuosikymmenten myötä muuttunut. 
Näyttely on toteutettu yhteistyössä saksalaisen Institut für Kulturaustauschin kanssa. Teoksia on saatu lainaksi näyttelyyn taiteilijoilta, gallerioilta, taidesäätiöiltä ja yksityiskokoelmista ympäri maailman.

HYPER
1.6.–29.9.2024
Tampereen taidemuseo