Luonnontieteellisen keskusmuseon tutkijat löysivät yli 150 tieteelle uutta lajia vuonna 2024

Maailman luonnonsuojeluliiton (IUCN) Punaisen listan mukaan tieteelle on tähän mennessä kuvattu 2,15 miljoonaa lajia, ja määrä kasvaa jatkuvasti. Eniten tunnetaan hyönteislajeja, joita on kuvattu jo 1,05 miljoonaa. Eri arvioiden mukaan tieteelle tuntemattomia hyönteislajeja voi olla vielä miljoonia, ellei kymmeniä miljoonia. Sienistäkin on yli 90 prosenttia vielä nimeämättä. Jopa parhaiten tunnetuista ryhmistä eli nisäkkäistä, linnuista ja kukkakasveista löydetään jatkuvasti uusia lajeja. Vastikään löydettiin tieteelle uusi kalalaji australialaiselta kalatorilta. Biologit ympäri maailmaa, myös Suomessa, tekevät työtä uusien lajien löytämiseksi ja kuvaamiseksi.

Luomuksen tutkijat ahkeroivat lajikuvausten parissa

Helsingin yliopiston Luonnontieteellisen keskusmuseon Luomuksen tutkijat ja yhteistyökumppanit kuvasivat vuonna 2024 yli 150 tieteelle uutta lajia. Esimerkiksi hyönteisiä näistä oli 38, mukaan lukien useita meripihkafossiileja. Myös uusia sieniä ja jäkäliä kuvattiin yli 80 lajia eri puolilta maailmaa. Madagaskarilta löydettiin esimerkiksi uusi lantakuoriainen Scarabaeus sakalava sekä helovahakassieni Hygrocybe vintsy. Nimet viittaavat sekä löytöpaikkaan että paikalliseen luonnonsuojelutyöhön.

Perinteisesti tieteelle uusia lajeja löydetään vertailemalla näytteitä lajien tyyppiyksilöihin ja niiden alkuperäisiin kuvauksiin tieteellisissä lehdissä perustuen lajien ulko- ja sisätuntomerkkeihin. DNA-analyysit ovat jo arkipäivää uusien lajien löytämisessä ja myös jo kuvattujen lajien näytteiden määrittämisessä. Vain morfologisten tuntomerkkien mukaan lajeja tuntevia tutkijoita ja harrastajia alkaa olla kohta vähemmistö verrattuna pelkästään DNA-tekniikoita (eli ”bar coding”) käyttäviin.

Lajien tyyppiyksilöitä säilytetään museoissa ympäri maailmaa. Esimerkiksi madagaskarilaisten lajien tyyppiyksilöitä löytyy historiallisista syistä paljon Pariisin luonnontieteellisestä museosta. Suomesta Luonnontieteellisen museon kokoelmista löytyy madagascarilaisia lajeja muun muassa Ilkka Hanskin tutkimusryhmän 2000-luvulla tekemän lantakuoriaisten ekologiaa ja evoluutiobiologiaa koskevan tutkimuksen takia.  

– Uusi lantakuoriaislaji S. sakalava löytyikin juuri tästä kokoelmasta noin 20 vuotta sen keräämisen jälkeen. Alun perin määritin lajin sen löytövuonna 2004 lähilajiksi Scarabaeus viettei, mutta Sergei Tarasovin tutkimusryhmä tunnisti osan yksilöistä kuuluvankin tieteelle uuteen lajiin, kuvailee lajin löytymistä Luomuksen kokoelmapäällikkö Heidi Viljanen.

Suomalaisistakin lajeista tunnetaan vain osa

Vaikka suurin osa tieteelle tuntemattomista lajeista elää tropiikissa, uusia eliölajeja voi löytää aivan läheltäkin. Vuonna 2024 Suomesta kuvattiin tieteelle uutena yhdeksän pistiäislajia sekä uusi sienilaji, suomenseitikki (Phlegmacium fennicum). Se tunnetaan toistaiseksi vain Suomesta Perä-Pohjanmaan Keminmaan kalkkikuusikoista. Laji kuuluu seitikkien heimoon, jonka edustajat muodostavat sienijuuren yhdessä monien merkittävien metsäpuidemme, kuten männyn, kuusen ja koivun, kanssa. Seitikit tarjoavat isäntäkasveilleen typpeä ja osallistuvat samalla metsien orgaanisen aineksen hajottamiseen sekä hiilen kiertoon.

Suomesta tunnetaan tällä hetkellä noin 8000 sienilajia, mutta todellinen luku voi olla jopa kaksinkertainen. Hyönteislajeja tunnetaan noin 24 000, mutta niiden todellinen kokonaismäärä on vielä arvoitus.

– Luonnontutkimuksen edistäminen ja lajien välisten suhteiden, levinneisyysalueiden, elintapojen, elinpaikkavaatimusten tuntemus auttaa ymmärtämään paremmin maapallon monimuotoisuutta ja suojelutarpeita, Heidi Viljanen kuvailee työn tärkeyttä.

Esimerkkilajina Hygrocybe vintsy Madagascarilta

Uusi sienilaji on nimetty madagaskarilaisen Vintsy-lehden ja klubin mukaan, jotka ovat erikoistuneet lisäämään tietoisuutta ympäristön suojelusta ja säilyttämisestä, ja ne on suunniteltu erityisesti nuorille. Vintsy on paikallinen nimi Madagaskarin kuningaslinnulle (Corythornis vintsioides).

Madagaskar kuuluu maailman 17 lajistoltaan monimuotoisimman maan joukkoon ja siellä elää paljon kotoperäisiä lajeja. Madagaskarin sienet tunnetaan erityisen huonosti, arvioidaan että vain muutama prosentti saaren lajeista on tieteelle kuvattuja. Kaskeamisen vuoksi monet näistä lajeista ovat jo nyt uhanalaisia ja saattavat kadota ilman, että saamme koskaan tietää niistä. Sen vuoksi lajien tutkimisella on kiire, jotta ne voidaan tunnistaa ja kuvata niiden suojelemiseksi ja säilyttämiseksi, sekä arvioida niiden merkitystä ja arvoa ekosysteemeille ja ihmisille.

Miten uusia lajeja löydetään ja kuvataan tieteelle? Mistä nimet tulevat?

Löytö ja keräys: Tutkija tai tutkimusryhmä löytää luonnosta eliön, jota he epäilevät tieteelle tuntemattomaksi lajiksi ja kerää näytteen. Uusia lajeja löytyy myös paljon museokokoelmista joko väärin lajilleen määritettynä tai niin sanotusta sekalaisesta materiaalista eli lajilleen määrittämättömistä näytteistä.

Vertailu ja analyysi: Näytettä verrataan tunnettuihin lajeihin — morfologisesti (eli ulkonäön ja rakenteen perusteella) ja usein myös geneettisesti (DNA-analyysien avulla).

Erottavat piirteet: Jos näytteestä löydetään selkeitä eroja, jotka erottavat sen kaikista aiemmin tunnetuista lajeista (esim. rakenteelliset, geneettiset, ekologiset erot), voidaan alkaa harkita uuden lajin nimeämistä.

Tieteellinen kuvaus: Tutkija laatii tieteellisen kuvauksen, jossa määritellään uuden lajin erityispiirteet ja erot lähilajeihin. Tämä sisältää:

• Morfologisen kuvauksen (mitat, värit, rakenteet)
• Kuvitukset tai valokuvat
• Geneettiset analyysit 
• Tiedot elinympäristöstä ja ekologiasta
  
  

Tyyppinäyte: Määritetään tyyppinäyte (holotyyppi), eli yksi yksittäinen näyte, joka toimii nimen ”ankkurina” ja talletetaan se esimerkiksi luonnontieteelliseen museoon, jossa se on muiden tutkijoiden saatavilla tulevaisuudessa.

Julkaiseminen: Uusi laji nimetään kansainvälisten sääntöjen mukaisesti ja julkaistaan tieteellisessä lehdessä. Tämä ei ole pakollista, mutta suositeltavaa. Uuden lajin voi kuvata vaikkapa myös kirjassa.

Tieteellinen hyväksyntä: Julkaisun jälkeen muu tiedeyhteisö voi arvioida ja hyväksyä (tai joskus kiistää) uuden lajin aseman.

Lajit voivat saada nimensä perustuen yleiseen ulkonäköönsä, miten ne eroavat lähilajeista, runsauteensa, kerääjän mukaan (jos henkilö on eri kuin lajin kuvaaja), löytöpaikan mukaan, jonkun muun henkilön mukaan (arvostettu lajiryhmän tutkija tai vaikka vaimo) jne. Usein lajien kuvauksen yhteydessä kerrotaan lajinimen etymologia.